perjantai 1. toukokuuta 2015

Hankala sika - ruuanlaiton ja elämän muuttujista

Nonni, olipahan vappu. Kipeänä oleminen on loistavaa ajanvietettä/-hukkaa varsinkin juhlapäivinä. Sen verran sain aherrettua, että sain edellisessä postauksessani mainitsemani kasslerin uuniin ja potut tehtyä. Mutta kylläpä siitä päänvaivaa sai ihminen itelleen! Oli nimittäin sitkeää sikaa.

Ensin possu sai kypsyä rauhassa 6 tuntia. Päältä se oli vain kypsynyt mutta ei juurikaan mureutunut. Alta liha alkoi jo hiljalleen hajota. Käänsin lihapalan katolleen jotta toinenkin puoli kypsyisi lihan ja kastikkeen nesteissä. Tunnin päästä totesin, että eihän tää tule kahdessa päivässäkään valmiiksi...epätoivo -> kiukku -> radikaali idea; nappasin terävän veitsen ja leikkasin lihan neljään 3 senttiä paksuun siivuun, laitoin ne lappeelleen liemeen (jota oli onneksi kertynyt riittävästi peittämään palat) ja annoin vielä pari tuntia kypsymisaikaa.

Veitsen kanssa riehuminen oli lopulta kannattavaa, sillä yhteensä 8 tunnin kypsymisen jälkeen liha hajosi haarukalla painamalla! Kylkyl. NÄIN sen piti mennä.
Pottujen kanssa ei tullut ylläreitä, mojo onnistui kaupan pliisuista chileistä huolimatta - korvasin niistä puuttuvan potkun yhdellä kuivatulla chilillä - ja aioli nyt toimii kuin junan vessa. Sinänsä koomista, että männäviikolla tuli vastaan junan vessa joka EI toiminut! :D Mutta juu, desi majoneesia, 1 tl sitruunanmehua, 2 valkosipulinkynttä, sekoitus, täts it. Ei tarvinnu aioli muuta onnistuakseen.

Kokatessa ja leipoessa yllärit ovat ainakin minun keittiössäni enemmän sääntö kuin poikkeus. On taitolaji kääntää ne plussan puolelle, ja siinä lajissa olen saanut kyllä ihan valtavasti treeniä. Epäonnistumiset tapahtuvat yleensä tietysti aina silloin kun teen ruokaa muille, mielellään jonkun toisen keittiössä sen jonkun toisen vieraille.
Milloin jogurttitortun pinnalle tehty sitruunahyytelö ei ole hyytynyt (kipataan "hyytelö" pois vuuasta, lisätään hunajaa ja kutsutaan sitä kastikkeeksi), uuni hajoaa kesken paistin valmistamisen (annetaan lihan levätä, leikataan siivuiksi, paistetaan pannulla kypsäksi ja kutsutaan sitä kahdesti kypsytetyksi), paistinkastike ei suurustu millään ja heroittuu (annetaan sattumien painua pohjaan, kauhotaan neste päältä ja kutsutaan sitä fiiniksi liemeksi) ja niin edelleen...

Katastrofit kuuluvat keittiöön, kuten kaikkeen harrastustoimintaan. Aina ei onnistu, kovimman luokan ammattilaisetkin mokailevat ja kohtaavat epäonnistumisia, mutta niistä pitää pystyä päästämään irti ja näkemään mahdollisuuksia siinä missä näyttäisi olevan vain umpikuja ja epäonnistuminen.
Elämä on välillä vähän mitä sattuu, mutta siinäkin täytyy nähdä mahdollisuuksia ja keinoja kääntää epäonni menestykseksi.

Ystäväni joutui kovin nuorella iällä keinonivelleikkaukseen, ja sen sijaan että hän olisi kurjistellut ja voivotellut, kevään ajan olen saanut seurailla päivänpaisteisia päivityksiä siitä miten leikkaus onnistui etuajassa ja hyvällä menestyksellä, ensimmäiset kuntopyöräilyt ja metsälenkit on tehty, nivel ei enää lonksu ja vaikka mitä. Siinä missä katastrofaalinen epäonni on osunut superaktiivisen ja kilpaviettisen nuoren naisen tielle, tämä on tehnyt kaikkensa kääntääkseen tilanteen plussalle; pienistä edistysaskelista ja ylipäätään kaikesta positiivisesta iloitseminen on taitolaji, ja jos liikunnasta elinvoimaansa ammentava ihminen kohtaamastaan fyysisestä täysstopista huolimatta pystyy näkemään päivänpaisteen pilvien läpi ja selättämään vastoinkäymiset tyylikkäästi, kenen tahansa olisi syytä miettiä uusiksi elämäntaitojaan.

Onnellisuus on taito ja sitä voi opetella. Pienistä asioista voi olla kiitollinen. Jos se paistinkastike menee "pilalle", ajattele että onpahan sentään paistia ja parhaassa tapauksessa myös lientä. Epäonnistumisiin ei kannata jäädä jumiin tai antaa niiden määritellä minäkuvaa. Jotkut asiat vaativat enemmän yrittämistä ja vaivannäköä onnistuakseen, eivät muuta. Jos olisin luovuttanut ensimmäisten marenkimokieni - siis vuosikymmenen kokeilujen - jälkeen, en nyt voisi sanoa että osaan tehdä loistavan pavlovan ja jumalaisia kahvimarenkipusuja. Niin kauan kuin on aikaa ja raaka-ainetta jäljellä, on toivoa. Raaka-aine voi olla lihasvoimaa, munanvalkuaisia, lankaa, kermaa, lääkkeitä, mitä ikinä tarvitsetkin.

Epäonnistumiset kuuluvat ihmisen elämään niin keittiössä kuin sen ulkopuolellakin. Mahalaskua pystyy harvemmin suorittamaan leidimäisen hienostuneesti, mutta siitä arvokkaasti nouseminen ja tyylikkäästi jatkaminen on hyvinkin mahdollista.
Joskus elämä vetää maton alta, voimat loppuvat, marenki lässähtää tai keho pettää. Pahempiakin asioita tapahtuu. Joskus se pahin osuu kohdalle, epäonnekkaimmille useaan kertaan. Välillä sitä tarvitsee vähän aikaa vaikka maata mudassa naama mustana ennen kuin jaksaa nousta taas. Mutta kunhan sitä on saanut taas itsensä kasattua, kannattaa yrittää ylös vaikka rakkaitten tuella. Elämä on jännittävä, upea, uskomaton ja joka päivä uusi. Kannattaa elää se häpeilemättä ja uskaltaen yrittää - koskaan ei voi tietää, onko tämä se päivä kun marenki viimein pysyy kasassa!

Leppoisaa vapunpäivää kaikille, menen kokeilemaan miten churrot voi möhliä...

-Hulta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti