Helsinki taas on suuri ja uusi ja jännittävä. Kiitos ystäväni Sannan ja kymmenien yhdessäkäveltyjen kilometrien, olen alkanut saada jotain selkoa kaikkiin Helsingin piilottelemiin salaisuuksiin. Täältä löytyy vaikka mitä, kunhan vain jaksaa tonkia!
Avoimin silmin kulkemisesta olen yrittänyt tehdä itselleni täälläkin asuessa tavan - jonkin aikaa sitten hoksasin että olen lakannut huomaamasta asioita ja se vähän hermostuttihirmustutti. Olen yleensä huomannut kaiken ja vähän päälle, mutta anonyymi suurkaupunki oli saanut minut sulkemaan silmäni asioilta.
Ensimmäinen hienovarainen muistutus asiasta tuli aurinkoisena kesäpäivänä Katajanokalla. Olin ollut siellä työhaastattelussa, ja mietin mitä iltapäivällä tekisin. Päivä oli kaunis ja lämmin, ja kerrankin minulla ei ollut muuta kuin aikaa. Siinä talojen lomassa kulkiessani haistoin jotain tuttua. Mudan, levän ja suolaveden tuoksun. Sitten näin sen - kimmeltävän meren joka leikki tuulen kanssa kevyitä vaahtopäitä pinnallaan! En muista koska olisin ilahtunut sen näkemisestä yhtä paljon. Käänsin saman tien pinkit balleriinani kohti rantaa. Pienen puiston laidalla oli isoja kiviä joita vasten aallot hajosivat pieniksi pisaroiksi ja pyörteiksi. Potkaisin kengät jalasta, kaivoin varpaat soraiseen hiekkaan ja istuin lämpimällä kivellä hetken.
Vieressäni oli korkea pensasaita, jonka toiselta puolelta alkoi Nokan satama-alue, mutta siinä kohtaa en edes kiinnostunut asiasta - siellä olis voinut olla vaikka murhanhimoisten dinosaurusten kesälaidun, evvk! Seuraavan kerran kun katsoin kelloa, aikaa oli kulunut kolme varttia. Minulle oli aivan sama vaikka olisi mennyt kolme tuntia, pitkästä aikaa tuntui siltä kuin akut olisivat latautuneet kunnolla täyteen...
Päätin vielä jatkaa itseni ilahduttamista ja lähtiessäni tallustelin puiston nurmikolla paljain varpain. Kanssaihmiset kieltämättä näyttivät olevan hieman hämillään, kun viimeisen päälle suittu naisihminen tamppaa nurmikonreunalla eestaas iso hymy naamallaan ja hiljaa hihittäen. :D
Ensimmäinen hienovarainen muistutus asiasta tuli aurinkoisena kesäpäivänä Katajanokalla. Olin ollut siellä työhaastattelussa, ja mietin mitä iltapäivällä tekisin. Päivä oli kaunis ja lämmin, ja kerrankin minulla ei ollut muuta kuin aikaa. Siinä talojen lomassa kulkiessani haistoin jotain tuttua. Mudan, levän ja suolaveden tuoksun. Sitten näin sen - kimmeltävän meren joka leikki tuulen kanssa kevyitä vaahtopäitä pinnallaan! En muista koska olisin ilahtunut sen näkemisestä yhtä paljon. Käänsin saman tien pinkit balleriinani kohti rantaa. Pienen puiston laidalla oli isoja kiviä joita vasten aallot hajosivat pieniksi pisaroiksi ja pyörteiksi. Potkaisin kengät jalasta, kaivoin varpaat soraiseen hiekkaan ja istuin lämpimällä kivellä hetken.
Vieressäni oli korkea pensasaita, jonka toiselta puolelta alkoi Nokan satama-alue, mutta siinä kohtaa en edes kiinnostunut asiasta - siellä olis voinut olla vaikka murhanhimoisten dinosaurusten kesälaidun, evvk! Seuraavan kerran kun katsoin kelloa, aikaa oli kulunut kolme varttia. Minulle oli aivan sama vaikka olisi mennyt kolme tuntia, pitkästä aikaa tuntui siltä kuin akut olisivat latautuneet kunnolla täyteen...
Päätin vielä jatkaa itseni ilahduttamista ja lähtiessäni tallustelin puiston nurmikolla paljain varpain. Kanssaihmiset kieltämättä näyttivät olevan hieman hämillään, kun viimeisen päälle suittu naisihminen tamppaa nurmikonreunalla eestaas iso hymy naamallaan ja hiljaa hihittäen. :D
Aiemmin elämässä olen aina asunut lähellä merta, ja sen läsnäolo on ollut itsestäänselvyys. Nyt sen merkitys löytyi uudella tavalla; sitä pitää lähteä etsimään, vaikka kauempaakin kotoa, sillä mikään ei voita sitä vapauden ja arjestairtautumisen tunnetta jonka ison veden äärellä saa.
Eräs entinen ihastus oli elänyt ja mökkeillyt järven rannassa eikä hän koskaan tuntunut tajuavan miksi ihkuttelin aina (hänen mielestään) haisevaa ja sameaa merta. Miehen ollessa lomalla Espanjassa sain yhtenä aamuna tekstiviestin; "Nyt alan ymmärtää sinua ja meren ja järven eroja - olen istunut monena päivänä rannassa ja ihmetellyt aaltojen voimaa". Tuo summaa aika lailla juurikin tuon ratkaisevan eron ja syyn miksi järvi vain ei riitä. Iltauinnille lähden kyllä ihan mielelläni järven lempeisiin vesiin, mutta pääkoppa selkiää vain merellä.
Eräs entinen ihastus oli elänyt ja mökkeillyt järven rannassa eikä hän koskaan tuntunut tajuavan miksi ihkuttelin aina (hänen mielestään) haisevaa ja sameaa merta. Miehen ollessa lomalla Espanjassa sain yhtenä aamuna tekstiviestin; "Nyt alan ymmärtää sinua ja meren ja järven eroja - olen istunut monena päivänä rannassa ja ihmetellyt aaltojen voimaa". Tuo summaa aika lailla juurikin tuon ratkaisevan eron ja syyn miksi järvi vain ei riitä. Iltauinnille lähden kyllä ihan mielelläni järven lempeisiin vesiin, mutta pääkoppa selkiää vain merellä.
Olen usein kulkenut kamera kädessä ja ikuistanut niitä juttuja, jotka ovat silmääni tai mieltäni/uteliaisuuttani/estetiikantajuani kiehtoneet, ilahduttaneet, askarruttaneet tai ruokkineet. Tässä muutama merenläheinen otos noista paikoista ja asioista.
Silta vie Hakaniemestä kohti keskustan kirkkaita valoja
Ihan puskista suoraan Tokoinlahteen
Luonnon oma valoshow
Kauppatorin kuuluisat lihikset kiinnostavat vähän varakkaampiakin...
Melkein kohdilleen mennyt panoraamakuva Suomenlinnasta käsin - Helsinki on vain hiukan vinoutunut paikka mikäli tähän otokseen on uskominen. :D
Vesikot ovat aikoinaan asustaneet Naantalissa!
Suomenlinnan kalliot ja kutsuva horisontti
Nimbocumulos, onneksi Suokin muurit olivat turvana
Tie seikkailuun aukeaa vaikka näin
Minikokoinen Myrskyluoto odottaa pygmi-Maijaa
Vankilan muurit ja jotain kaunista