tiistai 5. tammikuuta 2016

Sainpas sanottua - pöydän putsaamisesta

 Teille kaikille ystäville tiedoksi; tämä on avautumispostaus joka sisältää rankkoja asioita ja suoraa puhetta yli 20 vuoden takaisista asioista. Jos tarina koulukiusaamisesta ei kiinnosta, ahdistaa, saa pahalle mielelle tai muutoin pilaa päiväsi, lue vaikka arkistosta jotain. Tänään on hyvä päivä leipoa! =)

Minä olin koulukiusattu. Hyvin väkivaltaisesti, ilkeästi ja häijysti koulukiusattu. Kiusaaminen alkoi esikoulussa, kesti koko ala- ja yläasteen ja jatkui vielä lukiossa. Kiusaajina oli tyttöjä, poikia ja jopa opettaja. Kiusaaminen oli järjestelmällistä ja täysin avointa, mutta opettajat eivät siihen puuttuneet. Kerran ensimmäinen opettajani Ulla moitti kiusaajia kun kerroin hänelle asiasta. Muuten kiusaajat saivat toimia täysin rauhassa niin oppi- ja välitunneilla kuin ruokailunkin aikana. Kaikki tiesivät kiusaamisesta. Yläasteen rehtorille kävin asiasta erikseen puhumassa erään poikkeuksellisen väkivaltaisen tapahtuman jälkeen. Tämä sankari puhutteli kiusaajia ja lopulta syytti minua. Tottahan sitä nyt poikaporukka saa maihareilla tytön potkia mustelmille, kun tämä kävelee kävelytiellä eikä pihahda sanan sanaa, ei edes katso päin. Mutta koska olemassaoloni ärsytti kiusaajia, heillä oli oikeus toimia kuten toimivat. Rehtorin siunauksella.

Yläasteen luokanvalvojani kertoi kerran kysyneensä - minun ollessa jälleen kerran sairaana poissa koulusta - luokkalaisiltani, miksi he kiusaavat minua. Olivat kertoneet, että heitä ärsyttää kun olen usein myöhässä ja paljon poissa. Eipä ollut minulla isän luona asuessa ketään joka olisi aamulla kouluun herättänyt tai ylipäätään huolehtinut. Sairastelin, koska olin kiusaamisesta ja vanhempien avioeronjälkeisistä riidoista niin henkisesti väsynyt. Mutta eipä kukaan kysynyt minulta, että miksi en ehdi aamuisin kouluun. Mutta sillä jotkut torvet katsoivat saaneensa oikeuden kiusata.

Minua on nimitelty, potkittu, hakattu, kampattu, heitelty jäisillä lumipalloilla, tökitty harpilla, kuristettu ketjulla, tavaroitani on varastettu ja rikottu, minut on jätetty syrjään ja minua on - ja tämä on kaikkein törkyisintä ja halpamaisinta sontaa - syytetty teoista, joihin minulla ei ole ollut osaa eikä arpaa.

Eräs kiusaajista on jo potkaissut tyhjää. Minä en vaivaudu hänen hautakivelleen pysähtymään. Minun silmissäni hän kuten muutkaan kiduttajani eivät ikinä tule saamaan ihmisarvoa, eivät elävinä eivätkä kuolleina.

Ala-asteella eräänä tavallisena päivänä olin ollut kiltisti välitunnilla ulkona, kuten kaikki muutkin luokkalaiseni. Vain kaksi järjestäjää oli jäänyt luokkaan pyyhkimään taulua ynnä muuta määrättyä puuhaa tekemään, kuten tapana oli. Järjestäjät olivat kavereita keskenään, ja nämä kaksi ääliötä olivat myös aktiivisimpia kiusaajia. Pojat olivat purkaneet opettajan pöydältä terottimet paloiksi, ja kun opettaja asiaa ihmetteli, pojat huusivat yhteen ääneen minun tehneen tuhotyön. Heidän mukaansa olin vaan tullut kesken välitunnin sisälle, painunut luokkaan ja ruuvannut terottimista terät irti. "Se vaan tuli eikä me voitu sille mitään!" oli selkeästi yhdessä keksitty iskulause, jolla opettaja sai taas vettä myllyynsä. Hän kun piti tiettyjä oppilaita suosikkeinaan ja tottakai, kun on suosikkeja, on myös inhokkeja. Minulle oli langennut kunnia olla yksi heistä. Vaikka kaikki, sekä oppilaat että välituntivalvonnassa olleet opettajat, olisivat voineet kertoa minun olleen ulkona koko välitunnin, heiltä ei kysytty. Kun kiusaajat jotain sanoivat, sen oli pakko olla totta.

Eikä tämä ollut ainoa kerta, kun jonkun muun tuhotyöt sälytettiin porukalla minun niskaani. Yksi kiusaaja väitti, että koulun pihalla liukastuneen opettajan kaatuminen oli minun syytäni. Olin paikalla, koulussa (tosin toisella puolella pihaa kun kaatuminen tapahtui), joten olin myös sopiva ja uskottava syyllinen. Ja tämän syytöksen keksi äitini ystävän poika, joka oli minua ylemmällä luokalla. Olisi siis kuvitellut että joku järki pelaa, mutta ei.

Kuitenkaan mikään, ei siis yhtään mikään, mitä nämä epäihmiset minulle tekivät, ei yltänyt kuitenkaan niihin pahan sfääreihin, joihin henkilökohtainen helvettini huipentui joskus 10 ikävuoden paikkeilla. Ajatuskin siitä saa palan nousemaan kurkkuun. Alkaa oksettaa ja huimata.

Minulla on ADD, kuten olen aiemminkin maininnut. Lapsena minulla on todennäköisesti ollut ADHD, mutta hyperaktiivisuus on vuosien varrella jäänyt. AD(H)D-ihmisen kyky ja tapa reagoida asioihin on erilainen kuin neurologisesti normaaleilla. Addille on taipumus päätyä kiusatun rooliin, koska aivot eivät toimi niin kuin pitäisi. Sellainen ihminen on helppo kohde.
Kun eteen tulee yllättävä, pelottava, hämmentävä ja/tai ahdistava tilanne, addi reagoi monesti vähän järjenvastaisesti. Tulee ylilyöntejä, pakorefleksi iskee, puolustautuminen karkaa käsistä, täydellinen lamaantuminenkin on mahdollista.

Eräänä päivänä menin kauppaan. Kaivokadun Ruokavarastoon, karkkia teki mieli. Ei ollut viikkorahapäivä, joten käteisvarat olivat rajalliset. Tutkiskelin hyllyjen tarjontaa kaikessa rauhassa, löysin mieleiseni ja otin rahat taskusta tarkistaakseni riittikö varannot. Ei riittänyt, joten päätin mennä ärkkärille ja ostaa vähän irtokarkkia. Laitoin rahat taskuun ja lähdin kaupasta ulos.
Ovelle päästyäni kuulin takaani kovan rääkäisyn: "MITÄ SULLA ON TASKUSSA??!!" Pääni lamaantui, jalat kulkivat eteenpäin. Huuto toistui, lähempää: "NÄYTÄ HETI MITÄ SULLA ON TASKUSSA!!!" Pakokauhu. Paniikki. Jatkoin kävelemistä, koska se oli ainoa asia mihin pystyin. Maailma näytti usvaiselta ja veri kohisi korvissa.
Myyjä tuli ovelle huutamaan: "MITÄ SULLA ON TASKUSSA!?? NÄYTÄ HETI TAI MÄ SOITAN POLIISIN!!" Sain nipinnapin soperrettua, että taskussa ei ollut mitään. Eihän siellä ollut mitään muuta kuin minun omat rahat, ja pelästyin jo siinä sitäkin, että myyjä vie ne. Aloin perääntyä. Myyjä seisoi edelleen ovella, roikkui ovenkahvassa ja kiljui: "MITÄ SULLA ON TASKUSSA! NÄYTÄ HETI! MUUTEN SOITAN POLIISILLE!" samalla kun lähdin hoipertelemaan poispäin. Pyörrytti, oksetti, pelotti, täysi paniikki sai veren kohisemaan entistä lujempaa ja sydämeni hakkasi niin että tuntui kuin se hyppäisi kurkkuun ja sitä kautta ulos. Nurkan taakse päästyäni lähdin juoksemaan. Juoksin, juoksin, juoksin, juoksin, juoksin toista kilometriä kunnes silmissäni musteni. Tässä kirjoittaessani alkaa taas tuntua samalta. Muistan edelleen elävästi, miten sydän hakkasi, kurkussa pihisi, päätä kuumotti ja pyörrytti.

Seuraavana päivänä koulussa olikin sitten helvetti valloillaan. Luokallani olleen tytön naapuri ja isosisko olivat nähneet kaupan edustan episodin, ja olivat - täysin faktoista tietämättä tai välittämättä - kertoneet sen ilmeisesti kaikille kenet tunsivat.
Koulussa kiusaajat elivät elämänsä huippuhetkiä, kun he kerääntyivät ympärilleni ja huusivat solvauksia. Varas! Rikollinen! Mun naapuri on poliisi ja se sano et sun nimi on poliisinkirjoissa! - Mitä kaikkea mukavaa sitä nyt lapsi voi toiselle sanoa. Pakenin välitunneilla vessaan, mutta kiusaajat kantelivat opettajalle joka tuli komentamaan minut ulos vessasta. Eipä tullut ikinä heille mieleen kysyä, miksi piileksin vessakopissa tippa linssissä ja ulkopuolella odottaa 30 kakaraa hirveässä kiihkossa.

Mutta olihan mulla isoveli samassa koulussa - sitä vois kuvitella että hän olisi pitänyt siskonsa puolia. No ei sentään, vaan hän riemuissaan ryntäsi koulusta suoraan kotiin päivän päätyttyä kerskumaan asialla vanhemmillemme. Kun tulin kotiin, veli juuri voitonriemuinen hymy naamallaan sitä retosteli. Muistan vieläkin, miten hänen kasvonsa loistivat ja naurun tukahduttaminen onnistui juuri ja juuri.
Ei liene ihme kellekään jos kerron, että emme ole veljeni kanssa olleet koskaan läheisiä. Hän oli yksi kiusaajista. Myös tämän tapahtuman ulkopuolella.

Seuraavat viikot olivat niin kamalia, että mietin moneen kertaan, miten saisin itseni tapettua helpoiten. Mietin, ampuisinko itseni isän kiväärillä. Hirttäytyisinkö. Hyppäisinko Ukko-Pekan sillalta mereen. Juoksisinko auton alle. Kymmenvuotiaan mielikuvitus on pelottavan vilkas ja hyvä...

Siinä. Nyt tiedätte, mitä oikeasti tapahtui. Ja toivon että edes joku toisia kiusaamisella kiduttanut tämän luettuaan miettii, pystyykö ikinä pyytämään niin monta kertaa uhriltaan anteeksi, että tämä oikeasti anteeksi antaa. Koska pahinta on, kun kiusaajat vuosia myöhemmin tulevat juttelemaan/halailemaan/muistelemaan vanhoja "hyviä" aikoja tai laittavat kaveripyynnön Facebookissa. Miksi? Miksei mikään logiikka- tai häveliäisyyssolu toimi sen vertaa, että ymmärtäisi miten röyhkeää sellainen on? Ilmeisesti se kiusaajissa on alun perinkin vikana.

Rauhaa ja rakkautta uudelle vuodelle, rakkaat lukijat. Muistakaa, että pahantekijät ovat pahoja - eivät he joille he pahaa tekevät.

<3 Hulda