lauantai 3. elokuuta 2013

"Onpa kallista!" - ruoan hinnoista

Kylläpä on tätillä ollut taas sopivasti sutinata! Ties missä puskissa hypitty yöllä ja käyty ihka ensimmäistä kertaa latinobaarissa. Kumpikaan ei tule jäämään viimeiseksi kerraksi, sen verran hauskaa oli ja tuli ystävän vuorotteluvapaatkin päätettyä komiasti. Kyllä elo on kivaa. Paitsi jos tulee helleaallon aikana kipeäksi, kuten olen toistamiseen tänä kesänä jo onnistunut. Mutta onneks nessut ei maailmasta lopu.

Jos eivät kaikki sitä tienneet, olen ammatiltani kaupantäti. Törmään päivittäin erinäisiin ilmiöihin, jotka pistävät ihmettelemään/sapettamaan/tekevät vain surulliseksi. Useimmat näistä ilmiöistä liittyvät luvattomaan toimintaan. Siihen syyllistyvät niin lapset, jotka kovasti pelaavat peliautomaatteja ja suuttuvat kun koneet suljetaan nenän edestä, kuin aikuisetkin monin eri tavoin.
Ajattelin kertoa teille, miksi ruoka on niin kallista. Luonnollisesti maailmanmarkkinatilanne, verot, kilpailu ynnä muut asiat vaikuttavat hintoihin. Mutta moni ei ehkä tule ajatelleeksi, että myös asiakkaiden oma toiminta vaikuttaa siihen, millä tahdilla hintoja ylöspäin hilataan. Kaupat ovat kuitenkin vain rahantekolaitoksia, joiden on tuotettava voittoa. Vain niin yritys pysyy pystyssä.

Suoranaiset myymälävarkaudet ovat luku sinänsä. Siis ne perinteiset, laitetaan partakoneenterät tai sisäfileet hyllystä hihaan ja häivytään. Paljon on kuitenkin niitä toimintatapoja, joilla ruokitaan hinnannousua ihan huomaamatta;
1) vihannesosastolla tai irtoleivonnaishyllyllä huijaaminen. Otetaan kilo perunoita/yksi pasteija, punnitaan ja lisätään toinen mokoma pussiin. Tadaa! Varas. Asiakas on tahallaan aiheuttanut kaupalle hävikkiä, joka on katettava tuotteiden hinnoilla. Samanlaisia vedättäjiä puuhailee myös pullonpalautuksen parissa; jännää, miten samoilla ihmisillä on kolmesti viikossa palautuspullojen joukossa vähintään yksi iso pullo jota kone ei rekisteröinyt edes nollapanttisena. Totta kai me sen hyvitämme - kunnes olemme hyvittäneet tarpeeksi monta kertaa ja alamme selvittää asiaa. Valvontakameratallenteita ja pullokoneen raportteja on helppo verrata toisiinsa. Ja kello raksuttaa maksullista aikaa...

2) Salakuljetetaan ovelasti muovikassi maksamatta kassan ohi tai maksamisen jälkeen otetaan läjä kasseja, ei suostuta kertomaan myyjälle montako otettiin ja annetaan hänelle 15 senttiä rahaa käteen. Yhden kassin hinta on 19 senttiä. Onneksi olkoon, varas. Näpistys suoraan henkilökunnan silmien alla. Jos kaupat jakelisivat ilmaiset muovikassit kaikille asiakkailleen - joita on isommassa kaupassa päivittäin tuhansia ja taas tuhansia - tappiota tulisi siitä pisneksestä melkomoista tahtia. Siksi kassistakin peritään hinta. Myyntihinta on korkeampi kuin ostohinta, eli teemme voittoa myös kasseilla. Tai siis katamme myyntihinnalla kulut, koska ne kassitkin työllistävät; ne pitää tilata, purkaa kuormasta, kuskata myymälän puolelle, laittaa paikoilleen...kaikki tämä maksullisella työajalla. Käytämme viikottain kolmatta tuntia aikaa kassirumbaan. Työtunti maksaa työnantajalle melkein 20 euroa. Senttikatteella saa myydä aika monta kassia että päästään edes nollatilanteeseen.

3) Kelataan kassalla tai vihannesosastolla laukkuun hirveä määrä pikkupusseja. Ne ovat niin kovin käteviä roskapusseja!
Olen aina tällaiseen toimintaan puuttuessani muistuttanut asiakkaalle, että me maksamme myös niistä pusseista ja siksi ne on tarkoitettu vain vihannesten ja pakasteiden pakkaamiseen. Jotkut ovat olleet kerrassaan äimistyneitä...että kauppa joutuu ihan maksamaan pusseista?! Kyllä, pusseja kuluu vuosittain tuhansia rullia, ja jokainen rulla maksaa monta euroa.

4) Vaaditaan että kassamyyjä pakkaa pakasteet samaiseen pikkupussiin. Moni tuntuu kuvittelevan, että se ehkä 1/20 milliä paksu muovipussi pitää pakasteet kesähelteellä kylmänä...juu ei. Sepä se oliskin uutinen - hyvästi kylmäkassit! Hyvästi eristeet! Meillä vaihdettiin vintin puhallusvillat pusseihin ja jo pysyy torppa lämpimänä talvellakin! Ei.
Pakasteiden pakkaaminen pussiin on palvelu, jota meidän myyjien on tarjottava koska se jonkun mielestä kuuluu hyvään palveluun. Pussittaminen auttaa lähinnä vain näissä kahdessa tapauksessa:
- asiakas on ostanut useamman pakasteen, ja pussissa ne pysyvät yhdessä. Tällöin, isompana massana, ne pysyvät muutaman minuutin pitempään kylmänä,
- pakasteiden kanssa samaan kassiin on menossa jotain kosteusherkkää kuten sokeria tai jauhoja, ja pakasteiden pinnalle kondensoituva vesi ei näin pääse nopeasti pilaamaan näitä herkkistuotteita. Hetken päästä onkin jo ihan eri tilanne...
Ihan mielelläni minä ne pakasteet pakkaan, jos sille pussille on todellinen tarve. Useimmiten - ainakin oman mitättömän mielipiteeni mukaan, paitsi että ei ole mitätön koska tämä on miun blogi ja täällä miun omat mielipiteet on oikeutettuja - tarvetta ei ole. Mieltä kutittelee joskus ihan sekuntikellolla katsoa, miten paljon aikaa käytän päivittäin asiakkaiden pakasteiden turhanpäiväiseen pussitteluun. Se kaikki aika on pois minun työajastani ja lisänä muiden asiakkaiden jonotusajassa. Ja taas maksaa...

5) Juoksutetaan myyjiä kerta toisensa jälkeen, vaikka tiedossa on jo että hyllyssämme ei ole sitä Valion fetaa (myydään muuten nykyisin Viola Välimerellisen Salaattijuuston nimellä, mutta eipä kelpaa) tai ketsuppia joka on poistunut valikoimasta/tuotannosta vuosi sitten. Onhan se mukavaa saada huomiota osakseen, mutta myös se aika on työaikaa ja menoerä työnantajalle.
Olemme kutsumusammatissa - kukaan ei tee kaupan töissä rikastu, se on varmaa - ja tyytyväinen asiakas on meille ilon ja ylpeyden aihe. Vaihdamme ihan mieluusti asiakkaan kanssa muutaman sanasen ja kuuntelemme tarinoita kipeästä kissasta tai lapsenlapsien koulun alkamisesta, mutta ymmärrättehän että meillä on päivittäin tuhansia asiakkaita jotka kaikki tarvitsevat huomiota tavalla tai toisella. Saatamme myös ihan jopa kertakaikkiaan kyllästyä kuuntelemaan viikottain samalta asiakkaalta samat moitteet samoista tavarapuutteista. Kaikki valikoimatoiveet toimitetaan eteenpäin, mutta jotkut jäävät täyttämättä eri syistä: tuotteiden valmistus tai maahantuonti loppuu, ne tuottavat enemmän tappiota kuin voittoa tai niille ei yksinkertaisesti ole enää tilaa hyllyssä (josta yleensä löytyy ainakin yksi jos ei useampi korvaava tuote).
Myyjä ei henkilökohtaisesti yleensä voi tilanteelle mitään, mutta häntäkin melko varmasti harmittaa kun asiakas ei ole tyytyväinen. Teemme kuitenkin kaikkemme, että asiakkaat löytäisivät hyllyistämme tarvitsemansa tavarat. Se on meidänkin etumme.

6) Luetaan lehdestä supermarketketjun kahvi/lohi/limu/vihannestarjouksesta ja marssitaan hypermarkettiin tai jopa kilpailevan ketjun kauppaan vaatimaan sitä kultakatriinaa/norjanlohta/kokista/paprikaa samaan hintaan. Vaikka olisimme saman konsernin kauppa, olemme silti eri myymäläketjua ja se tarkoittaa eri kampanjoita. Kaupoilla saattaa myös olla omia tarjouksia, jotka ovat voimassa vain kyseisessä paikassa. Kun tarpeeksi kauan kassalla inttää, jono takana kasvaa ja haaskuun menee jälleen sekä myyjän että muiden asiakkaiden aikaa. Ja taas maksaa. Haethan tarjoustuotteesi  sieltä missä se on tarjouksessa, ole hyvä.

Kaikki nämä tekijät yhdessä vaikuttavat suoraan siihen, että kauppa joutuu tulostason säilyttämiseksi pitämään korkeampaa hintatasoa. Totta kai hinnat ovat karanneet käsistä viimeisen vuosikymmenen ajan ja ihmiset on ajettu taloudellisesti todella ahtaalle samalla kun valtion velkarahalla sponsoroidaan asiansa korkeimman omakätisesti munineitten maitten kulutusjuhlia, sen on kaupan omakin työntekijä joutunut nahoissaan tuntemaan. Olemme kuluttajia siinä missä muutkin.
On kuitenkin niitä pieniä pisaroita, joista kasvaa isoja virtoja ja meriä, ja asiakkaat itse pystyvät vaikuttamaan omalla toiminnallaan siihen, minkälaisia hintoja kaupoissa joutuu maksamaan. Teemme voitavamme ammattivarkaiden toiminnan hankaloittamiseksi, mutta paljon on myös asioita joita ihan kaikki asiakkaat voivat tehdä vaikuttaakseen kauppojen tulostasoon ja sitä kautta myös ruuan hintaan sekä käytettävissä olevien työtuntien määrään. Me kaupan työmuurahaiset mieluusti teemme työmme huolella riittävällä työajalla, palvelemme teitä ilolla ja toivotamme tervetulleeksi takaisin.

On kuitenkin yksi asia, joka on hidasta ja aikaavievää mutta jota en siitä huolimattakaan katso ajanhukaksi: monien paheksuma pikkurahankaivelu kukkaron pohjalta. "Mummoilu", kuten nuoret sitä kutsuvat, on ihan jees. Vaikka siihen muutama sekunti meneekin, niin niillä pikkukillingeillä tehdään paljon ihmeitä; voin mahdollisesti antaa asiakkaalle kivammat vaihtorahat takaisin, ja saan kassaani kolikoita. Niiden asiakkailta saatujen kolikoiden ansiosta minun ei ehkä tarvitse tilata lisää vaihtorahaa toimistosta. Kas kun ne kolikotkin maksavat, kun pankissa ne pakkaavat, rahankuljetusfirma meille niitä rahtaa ja vastaavat niitä kassalle kiikuttelevat.

Kun siinä tärisevin käsin (mahdollisesti viimeisiä) lanttejaan kukkarosta tiskille laskevan mummon kanssa työskennellessäni katselen ja kuuntelen ihmisiä jotka mummon selän takana huokailevat kuuluvasti ja pyörittelevät silmiään, haluaisin muistuttaa heitä toivomaan että kun he ovat itse yhtä vanhoja, ihmiset olisivat edes vähän ymmärtäväisempiä ja kunnioittavampia. Jos ihminen on onnekas, hänestä tulee joku päivä vanhus. Hän ei lakkaa olemasta ihminen. Hän on vain vanha, mutta ihmisillä ei ole parasta ennen-päivää.

Rakastan työtäni. Pidän ihmisistä. Ilahdun kun asiakas hymyilee. Olen sillai outo.

PS. On yksi asia, mikä ei maksa mitään. Kenellekään. Hyvät tavat.
 Meidän kaupassa tervehditään lähes kaikki asiakkaat. Jos kävelen asiakkaan ohitse 30 sentin päästä, katson (tai yritän katsoa) silmiin ja tervehdin kirkkaalla äänellä, epäilen että sanani kuullaan vaikka asiakas kääntää katseensa muualle ja jopa hymähtää kiukkuisesti. Olen toista vuotta tervehtinyt asiakkaita samassa kaupassa, ja pakko myöntää että olen viime aikoina lakannut noteeraamasta ihmisiä jotka kerta toisensa jälkeen toimivat yhtä tylysti.
Joskus iskee piru ja tekis mieli ihan oikeasti siinä ohittaessa samalla heleällä äänellä sanoa "Juntti!" ja katsoa, kuuliko se sittenkin... :D


torstai 25. heinäkuuta 2013

Mitä sanoisin lapselleni - vuosien tuomasta viisaudesta

Olen siinä iässä, että kaverini lisivät ja jakaantuvat minkä ehtivät. Siis jatkuvasti. Joka suunnalla. Mikäpä sen mukavampaa. Samalla saan itse kuulla tietyltä taholta, pelkällä rakkaudella tottakai, että minunkin pitäisi. Ja aina yhtä suurella rakkaudella totean, että lapsia ei ole tulossa ainakaan ihan heti, joten parempi oppia rakastamaan mun lintuja. Samaa ympyrää, vuodesta toiseen...pakko ihailla toisen sitkeyttä kyllä.

Aloin miettiä, miten erilaista elämä olisi, jos minulla olisi lapsi(a). Ja miten haluaisin elämän olevan heille parempaa kuin se minulle on ollut - paljon mahtuu iloja, nauruja ja upeita hetkiä taipaleelleni, mutta niinpä vain on elämästäni löytynyt sijaa myös murheelle, surulle ja raskaille taakoille. Jos jokin ihmistä jalostaa, niin koettelemukset. Niistä selviäminen on joskus langan varassa. Nuorena kaikki on valtavan suurta ja minäkuva on vasta kehityskaarensa alussa. Silloin voisi olla hyvä kuulla jonkun kauemmin eläneen ajatuksia siitä, miten asioita kannattaa laittaa mittasuhteisiin ja antaa niitten mitättömien juttujen mennä.

Minulla on kummityttö, siskoni esikoinen. Hän menee tänä syksynä kouluun. En tiedä miltä hän näyttää. Varmasti ihan äidiltään, niin kuin hän on jo alle vuoden ikäisenä näyttänyt. Mikäli vanhemmista mitään voi päätellä, hän on iloinen, taiteellinen ja eläväinen pikku prinsessa, jota kiinnostavat eläimet ja kauniit asiat. Hänen pikkusiskonsa on minulle täysin vieras. Mikäli vanhat merkit paikkaansa pitävät, nuorempi sisarista on melkoinen hulivili jolla on housunpolvet aina rikki ja vaatteet kurassa...
Näin kummityttöni ensimmäisen kerran neljän tunnin ikäisenä. Sinä päivänä, sillä hetkellä, opin paljon elämästä. Opin miltä tuntuu kun valtava ja varaukseton rakkaus vie ihmisen mennessään. Siihen ei ole lääkettä, edes ajan hammas ei pure siihen eivätkä tuhannet suolaiset kyyneleet voi sitä ruostuttaa. Se vain kasvaa. Siitäkin huolimatta, että rakkauden kohde on poissa elämästäni ja varttuu tietämättä, että hänellä on täti joka osaa tehdä prinsessakakkua ja heiluttaa korviaan. Ehkä eniten hajottaa, että hän ei tiedä tädin rakastavan häntä valtavasti. Aina.

Jos voisin tavoittaa tuon pienen tyttösen nyt, kertoisin hänelle varmasti samat asiat mitä omalle lapselleni tai kelle tahansa elämää aloittelevalle haluaisin sanoa.
L***, täti kertoo nyt, mitä kaikkea maailma ja elämä on opettanut (enimmäkseen kantapään kautta).

~ Hyväksy asiat jotka ovat välttämättömiä tai väistämättömiä.
~ Jos kasvat pitkäksi, kanna jokainen sentti yhtä suurella ylpeydellä. Sukuusi on jo yli 100 vuotta sitten syntynyt pitkiä naisia.
~ Ei kannata olla turhan vaatimaton. Ota kunnia omista onnistumisistasi ja kiitä sinua auttaneita, mutta muista myös kantaa vastuu virheistäsi.
~ Rakasta, välitä ja ole kiitollinen. Kun olet lämmin ja ystävällinen, herätät muissa samoja tunteita.
~ Kaikkea ei voi eikä tarvitse antaa anteeksi. On uusia mahdollisuuksia ja on liiallista kiltteyttä sekä tyhmyyttä, yritä opetella näiden välinen ero. Se säästää sydäntäsi pitemmän päälle.
~ Älä ole oman itsesi pahin kiusaaja. Mene peilin eteen ja katso hyviä puoliasi. Mieti, kuuntelisitko keneltäkään toiselta jatkuvia ikäviä huomautuksia ulkonäöstäsi...tuskin.
~ Aito kauneus lähtee sisältä ja on arvokkaampaa kuin mikään keinotekoinen.
~ Kun kättelet, katso toista silmiin, hymyile ja purista reippaasti. Usko pois, teet helposti hyvän ensivaikutelman.
~ Suru kuuluu elämään. Vastoinkäymisiä tapahtuu kaikille. Kulje niiden läpi pelkoa tuntematta, voimiasi epäilemättä. Turvaa ystäviin ja perheeseen. Kun vaikeat ajat ovat takanapäin, jätä ne sinne. Älä kietoudu suruun tai anna epätoivon tukahduttaa.
~ Osoita myötätuntoa. Maailmassa tapahtuu paljon pahaa vain siksi että ihmiset eivät enää osaa ajatella toisia.
~ Harrasta mitä haluat. Tee työksesi mitä haluat. Lue ja kuuntele mitä haluat. Valinnanvapaus tekee onnelliseksi ja ohjaa niiden asioiden pariin, joissa olet hyvä.
~ Syö suklaata. Nuku pitkään vapaapäivinä. Nauti. Iloitse. Juhli. Pue paras mekko päällesi ja tanssi. Naura paljon, elä itsellesi uskollisesti ja itke kun sinun tai läheisesi elämä sitä vaatii.
~ Älä koskaan kuvittele, että et osaa tai pysty.
~ Älä koskaan sano: "Rakastan sinua", jos et tarkoita sitä.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Meatless Monday - kaikki tai ei mitään-ajattelusta

Monelle Facebookissa elämää pitävä Meatless Monday-sivusto on varmasti tuttu. Kyseinen liike siis kannustaa ihmisiä pitämään yhden kasvissyöntipäivän viikossa. Moni vastustaa ajatusta, koska "ihminen on sekaravinnonsyöjä". Niinpä onkin. Aivan totta. Toinen kovin suosittu lause on "en aio alkaa kasvissyöjäksi, joten en pidä edes sitä yhtä kasvispäivää. Siitä kuitenkaan ole mitään hyötyä." Ja kas näin, mettässä ollaan. Pitkällä.

Nykyään sanonta "kohtuus kaikessa" tuntuu korvautuneen "kaikki tai ei mitään"-fraasilla. Mikään muu kuin täydellisyys tai 100% suoriutuminen ei riitä. 
Muistan vanhassa työpaikassani painostaneeni päällikköä pari vuotta muovikalvonkeräysprässin hankkimiseen. Muovikalvoa kun kertyi tonneittain joka vuosi, ja maksoimme huimia jätemaksuja siitä hyvästä että ne muovit kuskattiin energiajätteen mukana polttolaitokselle sen sijaan että saisimme muovista pienen korvauksen ja ne menisivät uusiokäyttöön. 
Pitkään vastaus oli "Ei se kannata, kun ei sillä tienata suuria rahoja". En tiedä missä koulussa päällikkömme oli opiskellut, sillä käsittääkseni (jopa) liiketoiminnassa pieni plussa on paljon parempi kuin pitkä miinus. 
Sama pätee kaikkeen elämässä. Ei aina tarvitse jahdata pelkkää sataa prosenttia, jos vaihtoehtona on jättää kokonaan ryhtymättä. Eivät Wrightin veljeksetkään saaneet ensilennollaan konettaan liitelemään albatrossin lailla pilvissä tai luolamiehet tulen keksittyään laittaneet pystyyn hiilivoimalaa. Joskus se 10 tai 25% on ihan hyväksyttävä tulos, jonka eteen kannattaa tehdä töitä!

Takaisin kasvisruokaan. Lihantuotanto on maailmanlaajuisesti suuri ongelma - se on suurin yksittäinen kasvihuonekaasujen tuottaja ja on myös vastuussa sademetsien tuhoutumisesta ja nälkäongelmasta. Sademetsiä kun hakataan laidunmaiksi ja myös rehunviljelyä varten. 
Jos nekin metsät eli maapallon keuhkot jätettäisiin koskematta, kasvihuonekaasujen vaikutus pienenisi koska olisi enemmän vihreyttä niitä kaasuja pois yhteyttämässä. Jos rehuksi päätyvä soija ja maissi syötettäisiin ihmisille, nälänhätää ei tunnettaisi. Aari maata tuottaa joidenkin tutkimusten mukaan 300% enemmän kasvi- kuin eläinproteiinia.

Suomalainen syö vuodessa yli 72 kiloa lihaa. Suomalaisista 96% syö lihaa jossain muodossa, ja 7% on "vähentäjiä" eli niitä, jotka ovat vähentäneet lihankulutustaan ja lisänneet kasvissyöntiä. Melko yksinkertaisella laskutoimituksella 1 kasvispäivä viikossa vähentäisi yksilön vuotuista lihankulutusta vähimmillään yli 10 kilolla. Ei tarvita monen ihmisen panosta, kun jo on pelastettu 1 000 kananpoikaa tai lehmä. Ei ole pakko unohtaa lihaa tykkänään, eikä kukaan tietääkseni saa palkkaa siitä että näpsii ihmisiä kumilenkillä sormille ravintoloissa jos nämä erehtyvät tilaamaan pihvin. 

Lihalle on runsaasti vaihtoehtoja; lihamaisimpia ovat teksturoitu soijaproteiini, tofu sekä quorn. Viimeksimainittu on sieniproteiinista valmistettu, ihan kanalta näyttävä ja maistuva proteiini. Se löytyy markettien pakastealtaista. Suosittelen kokeilemaan, ystäväni on testannut teineillään kananugettihuijausta quorn-nugeteilla ja täydestä meni!

Kohtuus kaikessa, myös kohtuudessa, sanovat ranskalaiset. Kohtuus kaikessa, myös kulutuksessa, sanon minä.

Kas tässä korteni kekoon, yksi suosikkiresepteistäni. 

Tässä reseptissä on käytetty kylmäsavutofua. Sen voi korvata halutessaan niin marinoidulla kuin naturellillakin versiolla, omaan suuhuni kylmäsavuinen istuu ehkä parhaiten. Kuten ehkä tarkkaavaisemmat hoksaavat, siinä ei ole mitään eläinperäistä. Se siis sopii niin vegaaneille kuin maito-ongelmaisillekin. 
Jos käytte Keliakialiiton sivuilta lunttaamassa reseptin suolaiseen piirakkapohjaan, niin piirakka käy melkeinpä kaikille (miinus tietyst soija-allergikot). Piirakan täytettä tulee ohjeella aika suuri määrä, joten kannattaa katsoa että pohjataikinaa on myös tarpeeksi. Olen tehnyt piirakan n. 4 cm korkeaan vuokaan, jolloin täyte säilyy mehevänä. 

Paprikan voit osin tai kokonaan korvata esim. pienillä, aromikkailla Peppadew-paprikoilla, joita löytyy kaupoista lasipurkeissa. Käyttämällä aurinkokuivattua tomaattia, oliiveja, kapriksia ja marinoitua tofua saat quicheen välimerellistä makua. Mielikuvitus asettaa rajat!



Kylmäsavutofuquiche 
(maidoton, laktoositon, vegaaninen)

pohja:
125 g maidotonta (leivonta)margariinia
3½ dl vehnäjauhoja
½ dl jääkylmää vettä

täyte:

400 ml (2 prk) Alpro Soya Ruokaa tai GoGreen Ruokaa
4 rkl Soyolk- soijajauhoa
2/3 tl suolaa
1 tl rouhittua mustapippuria
1 pkt (270 g) kylmäsavutofua 
150 g kesäkurpitsaa
150 g tuoreita herkkusieniä
1 pienehkö (puna)sipuli
½ paprika
(1 kourallinen tuoretta pinaattia tai rucolaa)
1 rkl margariinia tai öljyä

Nypi jääkylmä rasva ja jauhot murumaiseksi seokseksi sormin tai yleiskoneessa. Lisää vesi, sekoita nopeasti taikinaksi. Painele taikina halkaisijaltaan n. 25 cm kokoisen piirakkavuoan pohjalle ja reunoille. Nosta jääkaappiin tai pakastimeen odottamaan.

Vispaa sekaisin ruokakerma, soijajauho, pippuri ja puolet suolasta. 

Leikkaa herkkusienet, kesäkurpitsa, sipuli ja paprika ohuiksi siivuiksi. Kuumenna rasva, lisää herkkusieni- ja kesäkurpitsaviipaleet. Ripottele päälle loput suolasta ja hikoiluta keskilämmöllä, kunnes enin neste on haihtunut.
Painele tofusta varovasti enimmät nesteet pois kahden talouspaperipalan välissä. Kuutioi 5 x 5 mm kokoiseksi.
Lado piiraspohjan päälle puolet sipulista, tofusta ja paprikasta, laita seuraavaksi pannulla hikoilleet kasvikset (jos käytät rucolaa tai pinaattia, lisää se tässä vaiheessa jotta lehdet eivät nouse pinnalle ja pala).
Levitä päällimmäiseksi loput tofupalat ja paprika sekä sipuli. Kaada ruokakermaseos päälle, painele varovasti täytettä pinnan alle ja kypsennä uunin keskitasolla 180 asteessa n. 70 min.
Peitä piiras rei'itetyllä foliolla, jos pinta tummuu liikaa. Ota uuni pois päältä, avaa luukku hetkeksi ja anna quichen jäähtyä uunissa vielä tunnin verran.
Anna mieluiten jäähtyä yön yli jotta täyte ehtii kiinteytyä. Lämmitä quiche juuri ennen tarjoilua.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Hulta viikinkien jäljillä - Norjanreissun satoa

Tsoink!

Toivottavasti kaikki selvisivät juhannuksesta hengissä ja reippaana. Oma juhannukseni kului Helsingissä, lähinnä vain vapaapäivästä nauttien. Seikkailuseuralaiseni kotiutuu huomenna 5 kk ulkomaanmatkaltaan ja sitten kelpaa taas öitä myöten puskissa laukata, nyt ei ollut kovin suurta intoa lähteä illalla tunkemaan kaikkien muitten kaupunkiin jumittuneiden kanssa samojen kokkojen ääreen...mutta menihän se siinä, linnut arvostivat kun olin kotona  (= pääsivät koko päiväksi lentelemään, temppuja ja sitä myötä myös herkkuja piisasi).

Kävinpä pari viikkoa sitten lomareissulla. Meni vähän niinkun pitemmän kaavan mukaan; ensin visiitti Kaijuli ry :n lintupäivään Turun Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa poikien kanssa, sieltä linnut ystävällisten ystäväihmisten kyydillä hoitopaikkaan ja suuntasin äidin luo Naantaliin. Mukavan vuorokauden jälkeen hyppäsinkin Turussa iltalaivaan ja purjehdin yli meren Tukholmaan. Reissu taittui Baltic Princessillä vain pienin henkisin vaurioin. Muistin tällä etapilla elävästi, miksi suosin punaisia laivoja.

Nautiskelin päivän verran lempikaupunkini raikkaista tuulista, maisemista, kanssaihmisten ihanan avoimesta perusluonteesta sekä siitä että pääsin taas verryttelemään rikssvenskasolujani (niin ja alennusmyynneistä, niitä ei sovi unohtaa mainita). Yövyin hostellilaiva Gustaf af Klintillä. Laiva on laiturissa Slussenin kupeessa. Petipaikka 4 hengen tyttöhytissä oli sikahalpa, lakanavuokrineen 30 euroa. Palvelu oli todella ystävällistä, maisemat loistavat ja peti mukava.
Ainoa miinus oli se, että hytissä tuoksahti märkä matto; hytin nurkassa olevan lavuaarin alla oli kokolattiamatto kostea. Niin ja vähän ne naapurit kolauttelivat oviaan äänekkäästi. Mutta koska tämäkin rinsessa sai nukuttua sikeästi, ei haitta ollut kovin suuri.


Klintin Kustaa


Näin sukellusveneen!
Gotland-luokan hyökkäyssukellusvene, luulen ma

Seuraavana aamuna heräsin aikaisin ja ronttasin valtavan matkalaukkuni - okei, Samsonite nyt rullaa aina kohtuukevyesti - rautatieasemalle ja matka kohti Osloa alkoi. 5 tunnin matka meni mukavissa merkeissä, viereisen penkin ruotsalaisnaisen kanssa höpötettiin niitä näitä ja vetäisin vielä muutaman tunnin päikkäritkin.
Pari huomiota ruotsalaisista junista: 1) ne ovat vanhoja, ainakin VR:n kaluston rinnalla, 2) niissä on leveät, mukavat penkit ja aukeavat ikkunat. Pari huomiota ruotsalaisista junamatkustajista: 1) jos matkan varrelta joku nousee junaan ja huomaa että hänen paikallaan istuu joku, asiasta käydään mainitsemassa kyseiselle paikkarohmulle ja perään todetaan "..men du kan sitta där, här finns en ledig plats för mig och om nån vill ha min plats så byter vi." Yksinkertaista. 2) kohta 2 epäolennainen.
Lue kohta 1 uudestaan ja mieti miten kiva olis jos Suomessa menis yhtä vaivattomasti.

Oslossa ensimmäinen tunne oli WAAAAAU, kun asemalaiturilta ylös johtavat liukuportaat kulkivat neonvalaistun tunnelin läpi. Seuraava tunne olikin sitten jo AAAARGH. Oletko koskaan ollut vieraassa kaupungissa ilman mitään hajua ilmansuunnista? Hittolainen että osaa ärsyttää!
Siinä sitten aikani pyörittyäni onnistuin kääntämään kartan oikein päin käsissäni - karttakin piti etsimällä etsiä aseman alla olevasta joukkoliikennetoimistosta, koska turisti-info oli kätevästi siirretty yli kilometrin päähän satamaan risteilyturisteja palvelemaan - ja totesin että enpä taida lähteä kävelemään paria kilometriä majapaikkaani. Olisivat saaneet etsiä meikäläisen jostain tunturin takaa kuitenkin.
Siispä metroon, ja perillä pienen mutkan kautta Oslo Hotel Apartments-nimiseen hostelliin.
Kyseinen paikka on halpa ollakseen Oslossa. Huone oli ihan tyylikäs ja tilava. Siellä oli oma suihku, WC ja taulutelkkari. Muuta hyvää en juurikaan tästä paikasta löytänyt.
Lakanoista on pakko maksaa erikseen (omia ei siis saa käyttää), ja kun sinne petiin sitten viimein kalliiden lakanoiden päälle kellahti, niin olipa ylläri! Sänky narisi muttei antanut tippaakaan periksi. Hieman ihmettelin että mistä teräsbetonista joustinpatja oli tehty, se ei nimittäin joustanut YHTÄÄN vaikka sen päällä pomppi ja kieri. Toinen kiva ylläri (ja narinan lähde) oli kumilakana. Kyllä, luit oikein. Oslo Hotel Apartments luottaa asiakkaisiinsa ja petaa puuvillalakanoitten alle petiin kumivuoratun froteelakanan.
No, sanomattakin lienee selvää että minä ja kumilakana emme mahtuneet samaan sänkyyn ja heikompana mokoma kautsunkappale sai lähteä.
Eikä tässä vielä kaikki! Yöllä heräsin siihen, että koko kroppaani kutisi. Siis sellaista kutinaa, että 100 pientä tyyppiä (kirppuja? Jotain ötököitä) suorittavat pureksintaharjoituksia eri puolille kroppaa 10 otuksen joukko-osastoissa. Eipä ole ennen osunut kohdalle, ja hotellista lähtiessä otin viimeiseksi hyvin pitkän ja kuuman suihkun. Kutina ei palannut, eli ilmeisesti herra ötökkä kumppaneineen jäi sänkyyn odottelemaan seuraavaa kattausta...yök. Never. Again.

Tässä hotellissa hommat hoidettiin (samalla) tyylillä loppuun asti. Asukkaita muistutettiin hienovaraisesti check-out-ajan lähenemisestä laittamalla huoneen palovaroitin huutamaan pariksi sekunniksi. Kiitos sydänkohtauksesta...

Jos surkea majoituspaikka unohdetaan, päivät Oslossa olivat täydellisiä. Sää oli hyvä ja maisemat...niin. Kato ite.




Oslon Oopperatalon katon yli ja ympäri kulkee kävelytie. Kiipustin ylös ihastelemaan maisemia. Seriously cool! Yksi matkan siisteimmistä jutuista.


Satamassa oli lähtöä tekemässä Independence of the Seas, yks niistä hienoista superristeilijöistä. Aikamoinen operaatio oli tuon liikkeellelykkääminen. Siinä meinas jäädä myös yksi paikallinen yhteysalus alle, ilmeisesti norjalaiskapteenit on sitä mieltä että mokomakin jenkkipelle ei tänne tule isottelemaan...jenkkipelle totesi, että kuole sitte, idiootti. Ja soitti sumutorveaan.



Rullahiihtoa sohivat menemään. Pihkat minä jostain hiihdosta, hullun hommaa kesähelteellä, mutta tuo tyyppi tuolla motarin takaritsillä - se seisoi ja kameran kanssa viuhtoi siellä! Ainakin maailman kovin jätkä!



Ålesundin linna tuli tongittua osin läpi. Tai siis vietin itse linnassa pari tuntia, mutta en ehtinyt samojen muurien sisällä olevaan Vastarintamuseoon, joka kovasti kyllä kiinnosti. Ensi kerralla sitte. Linna on muuten edelleen valtion edustuskäytössä.


Linnan kirkko on myös lähellä sijaitsevan kasarmin ja kuningasperheen kotikirkko.


Linnanaukiolla viriteltiin soittokamoja iltaa varten. Julio Iglesias oli tulossa konsertoimaan. Siinä aidan yli kurkkiessani - tein tämän tietysti viimeisen päälle viileesti ja vaan sillai aurinkolasien takaa vilkuilin eikä kukaan huomannu - kattelin, että toi tyyppi tuolla miksauspöydän vieressä hengaamassa on tutun näkönen. Joo. Soli Julio itte. Paparazzasin tyypin ylhäältä muurilta! Ovelaa, eikä kukaan taaskaan huomannut mitään!
Señor Iglesias on tuo vasemmanpuoleinen harmaa täplä tuolla. :D


Gustav Vigelandin veistoksia pursuava Vigelandsparken oli pakko käydä tsekkaamassa. Upea paikka, hienoja veistoksia. Tosin aika köyhää sakkia vissiin olleet ne mallit, kun ei kellään vaatteita ollu päällä.


Fallinen symboli? Noooooo!


14 metriä ihmisiä. Pistää miettimään, onko tämän musiikkivideon idea pöllitty norjalaisilta...

Vaikka 2½ päivässä saikin aika hyvän kuvan Oslosta, niin liian paljon jäi näkemättä. Osin syynä saattoi olla puhkeamassa ollut flunssa, mutta kyllä se vaan niin on että Oslo on sen verran hieno paikka ettei pari kolme päivää vain riitä! Suunnitelmissa olleet Kon-Tiki-museo, Kuninkaanlinna, museot, Holmenkollen ja moni muu juttu jäivät säästöön ensi kertaan.

Siinä siis hiukan harmaana iltapäivänä vilkuttelin hyvästit Oslolle ja matkasin takaisin Tukholmaan. Matka kesti 6 tuntia, tunnin pitempään kuin tulomatka, eli jokin omituinen aikapoimu taidettiin ylittää vaikka aikaeroa ei (kai..?) ollutkaan.
Tukholmassa vietin vielä pari vuorokautta nautiskellen alennusmyynneistä, second hand shopeista, hyvästä ruuasta, ihanista maisemista ja mukavista ihmisistä. Tällä kertaa väsyneen matkaajan majoitti Best Hostel Old Town, joka oli ihanalla paikalla Gamla Stanissa. Ikkunasta oli kivat maisemat: 1) suoraan pari metriä leveän kujan vastakkaisella puolella olevaan asuntoon, 2) syvemmälle vanhaankaupunkiin ja 3) merelle.
Hiukan mukavuus kärsi naapurihuoneen äänekkäiden teinien takia, mutta muuten ihan kahden peukun arvoinen paikka tämäkin, todella hyvä hinta-laatusuhde! Kotimatkalle siirtyminen kävi sukkelasti, kun kävelymatkaa Viking Linen terminaaliin oli ehkä melkein kilometri rantakatua. Mikäpä siinä oli auringossa tallustellessa.


Laivalla tapani mukaan suuntasin suorinta tietä kannelle nappaamaan muutaman kuvan maisemista. Tukholma pani parastaan.

Tarpeeksi tuulessa jäädyttyäni päätin hipsiä tapas-baariin illalliselle. Kummasti eteeni päätyi taas Se Tavallinen Setti eli salaatti kaikellahyvällä ja lasillinen Torresin kuohuvaa. Ateriaa päätellessäni viereisessä pubissa alkoi illan ensimmäinen esiintyjä soitella toista settiään.
Hetken kuulostelin tutunoloista kitarasoundia, ja pohdin, että olispa aika lystikästä jos kaverini Kriss sattuis olemaan samalla laivalla keikalla (taas kerran)...no, sehän se sit oli. Tunnin verran ehdin hunajarommilasillisen äärellä istua ja naattia herran kitarakuvioista, kunnes oli aika vaihtaa esiintyjää ja lavalle hyppäsi iloinen italialaistrio soittamaan rockabillymusiikkia. Kyllä, Italia ja rockabilly! Mutta nämä kaverit osasivat hommansa - the Dragons kannattaa käydä tsekkaamassa mikäli ymmärtää hyvän rokmussiikin päälle.

Aamulla laivasta ryömi maihin onnellinen matkaaja, joka suuntasi kohti viimeistä matkaetappiaan, Onnibussia Turusta Helsinkiin. Siinä sunnuntaiaamuna Turun keskustassa haahuillessa alkoi jo tulla ikävä Tukholmaa, jossa juuri mikään ei ollut auki ennen aamukymmentä mutta joka oli silti enemmän hengissä kuin Åbo.
Helsingissä olikin sit jo täysi sutina päällä, Stockan oven takana satoja ihmisiä jonossa odottamassa ovien aukeamista jne jne...perusmenoa.

Matka tiivistyy aika hyvin tähän Oslon rautatieasemalla otettuun kuvaan

Oikein ihanaista kesäkesää, varokaa vaarallista hellettä! =)

torstai 20. kesäkuuta 2013

Hummusta hei - juhannussapuskaa!

Kas tässä pikainen postaus, olen ollut tuhma ja lomaillut viikon sekä flunssaillut toisen. Norjalainen vuonolentsu iski oikein kunnolla, ja nyt alkaa olo olla sen mukainen että työt kutsuvat.

Hummus on siitä kivaa tavaraa, että se käy syötäväksi minkä kanssa tahansa - dippikasvikset, grilliruoka ja leipä rakastavat kaikki hummusta! Kannattaa rohkeasti kokeilla, mikä näistä saa makuhermosi hyrräämään...tässä siis iloksenne muutama kiva hummusresepti, jos vaikka pelkät uudet perunat ja grillimakkara ei riitä.


Paprikahummus syntyy parissa minuutissa joko kutterissa, blenderissä tai sauvasekoittimella. Paprikaa löytyy ruokakaupoista lasipurkeissa kuorittuna ja paahdettuna; niistä kannattaa nyppiä valkoiset sisäosat ja siemenet pois ennen käyttöä. Voit käyttää joko keltaista tai punaista paprikaa, punaista käyttäessä hummukseen tulee bonuksena upea oranssi väri. 

Tahinia on kahta versiota, kuorimattomista ja kuorituista seesaminsiemenistä tehtyä. Itse pidän enemmän kuorellisesta luomuversiosta, mutta reseptiin sopii kumpi tahansa. 
Jogurtin suhteen pätee sama, eli käytä sitä mistä pidät eniten, kunhan se on sitä sorttia missä lusikka seisoo pystyssä vaikka tunnin. Jogurtin voit myös halutessasi korvata pehmeällä tuorejuustolla.
Jälleen kerran painot ovat sinne päin, joten "sillai sopivasti" on taas paras ystävämme...

Hummukseen tarvitset:


1 tlk (nettopaino 200-250 g) kikherneitä

150 g säilykepaprikaa (n. 1½ kpl)
1 dl tahinia
4 rkl oliiviöljyä
½ sitruunan mehu
1-2 dl turkkilaista tai kreikkalaista jogurttia
1-2 tl paprikajauhetta
1-2 tl hunajaa
½-1 tl suolaa

Valuta ja huuhtele kikherneet, valuta myös paprikoista enin liemi. Aja paprikat ja herneet masiinalla rakeiseksi massaksi, pysäytä kone ja lisää loput raaka-aineet. Myllää tasaisen samettiseksi, hiukan pienenpieniä paprikanpaloja jää näkyviin joka tapauksessa. Maista ja mausta lisää jos on tarpeen. Valmistaudu henkisesti siihen, että maistettuasi alat hihittämään, ihokarvasi nousevat pystyyn ja jalkasi meinaavat pettää. Saattaa aiheuttaa riippuvuutta.


Kidneypapuhummus syntyy nimensä mukaisesti kidneypavuista. Sitkeästi kutsun kaikkia palkokasvipohjaisia dippejäni hummus-nimellä, vaikka tämä ei nyt ehkä ihan hummusta oikeasti olekaan. 

Valmistaminen onnistuu käsipelillä tai sillä ihanaisella kokin rakkaalla ystävällä, kutterilla.
Ihan tavalliset purkkipavut sopivat tähän, lisäksi pehmeää makua antavat sipuli, paahdetut cashewpähkinät sekä kesäkurpitsa. Sivuvaikutuksiin lukeutuu mm. maiskuttelua ja harkitsematonta santsailua.

1 tlk kidneypapuja suolavedessä

n. 150 g kesäkurpitsaa (reilu 5 cm pätkä)
1 iso tai 2 pientä sipulia
1 valkosipulinkynsi
kourallinen cashewpähkinöitä
1 rkl voita
1 tl (valkosipuli)öljyä
1 tl sitruunanmehua
pieni ripsaus currya
paprikajauhetta, suolaa, valkopippuria

Paahda cashewpähkinät kuumalla kuivalla pannulla tumman kullanruskeiksi, varo etteivät mokomat pala. Siirrä pähkinät syrjään ja alenna pannun lämpötilaa keskilämmölle. Lisää voi, hiukan öljyä, erittäin ohuiksi puolikuusiivuiksi silputtu kesäkurpitsa ja hieman suolaa. 

Anna kurpitsan hikoilla muutama minuutti, lisää sitten hienoksihakattu sipuli ja anna ruskistua. Laske pannun lämpöä miedolle, kippaa murskattu valkosipuli, pavut liemineen sekä hitunen currya ja reilu ropsaus paprikajauhetta kasvisten päälle. Hauduta välillä pyöritellen rauhallisesti 5-10 minuuttia kunnes valkosipuli on pehmennyt ja pavut alkavat hajota. Ota pannu pois levyltä. 
Laita pähkinät pussiin ja hakkaa ne hienoksi esim. kaulimella tai silppua ne kutterissa. Jos et voi tai halua käyttää kutteria, kippaa pähkinät pannulle,sekoita ja painele pavut ja muut kasvikset mössöksi vaikka haarukalla. 
Kutteria käyttäessäsi lykkää hiukan jäähtyneet kasvikset pannulta kutteriin pähkinöiden seuraksi, pyöräytä ei-ihan-tasaiseksi massaksi.  Maista & mausta sitruunanmehulla, suolalla, pippurilla makusi mukaan.


Hernehummus on ihanaa, raikasta, maukasta ja ehdoton lempparini! Tämä herkku soveltuu myös lämpimän ruuan lisäkkeeksi, karppaajat kiittää. Hernehummuksenkin voit tehdä joko kutterissa, sauvasekoittimella tai haarukalla. Viimeinen vaihtoehto saa varmasti pinnan kiristymään, joten suosittelen koneellisen avun käyttöä. Parhaan tuloksen saat käyttämällä pakasteherneitä, usko tai älä!

Tarvitset:

350 g pakasteherneitä
litran vettä
3 valkosipulinkynttä (kyllä!)
1-2 rkl voita
3-6 rkl ranskankermaa (kehtaakin käyttää kevytversiota, täti tulee ja näpsii kumilenkillä sormille!)
suolaa, limenmehua
pieni tilkka herneiden keitinvettä





Kiehauta vesi ja 2 kokonaista valkosipulinkynttä, lisää 1 tl suolaa ja herneet. Keitä muutama minuutti, kunnes herneet ovat lähes kypsiä. Testaa kypsyys ottamalla herne sormien väliin ja puristamalla. Jos se menee rikki eikä tunnu kovalta, herneet ovat valmiita. Älä missään nimessä keitä liian kauan, sitten voit saman tien tehdä hernesoppaa...ota desin verran keitinvettä talteen ja kippaa loppu kattilan sisältö siivilään. 
Anna jäähtyä pari minuuttia, viskaa sitten joko kutteriin tai takaisin kattilaan tai muuhun tasapohjaiseen astiaan.
Raasta tai murskaa valkosipulinkynsi ja lykkää herneiden kaveriksi. Lisää myös 1 rkl voita, 3 rkl ranskankermaa, ½ tl suolaa ja 1 rkl limenmehua. Surauta tasaiseksi massaksi, lisää tarpeen mukaan voita, ranskankermaa tai keitinlientä mikäli massa on kovin paksua. Maistele, maustele.


Hauskaa, lämmintä ja ennen kaikkea turvallista juhannusta kaikille! Muistakaa tehdä taikoja!

torstai 30. toukokuuta 2013

Shania - unelmien toteuttamisesta

Nonni, täällä sitä hihkutaan taas! Toukokuu oli toivottoman kiireinen ja lisäksi kärsin sen seurauksena myös inspiraationpuutteesta. Mietin ja mietin, mistä kirjoittaisin, mutta jos ei lähe ni ei lähe. Mutta kohta lähtee; tämä täti hiihtelee reilun viikon päästä Osloon.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun pitäisi tällä hetkellä olla Costa Ricassa ystäväni Sannan luona paikalliselämää ja -eläimistöä ihmettelemässä, mutta aikataulu venyi liian pitkälle minun puoleltani ja reissu siirtyi (toivottavasti jo) ensi vuoteen. Mutta koska minulla oli matkakassassa katetta ja lomaakin ystävällinen pomoni minulle lyhyellä varoitusajalla antoi, päätin toteuttaa jonkin matkahaaveistani.

Unelmakohdelistani on melko lyhykäinen. Skotlanti, Korsika, Norja, Kanada, Japani. Samat paikat ovat olleet listalla jo teinistä saakka, mutta vasta nyt lähden niitä unelmia toteuttamaan. Minulle ne suuret, upeat asiat ovat olleet jotenkin tabun asemassa aina. Sama koskee muitakin asioita kuin vain matkakohteita; olen tiettävästi omistanut erään loistavan leffan DVD:nä toista vuotta ennen kuin katsoin sen, ja silloinkin kämppikseni yllyttämänä. Siinä elokuvassa oli jotain, joka sai minut välttelemään sitä. Jotain mukamas suurta ja pelottavaa.
Ehkä aiemmalla elämälläni on tämän kanssa jotain tekemistä - siinä elämässä unelmia ei tehty toteutettaviksi, ne olivat olemassa siksi että toiset saisivat lytätä ne ja kertoa miksi en pysty/osaa/ole riittävän hyvä. Onneksi olen edes jollain tavalla järkiintynyt vuosien myötä enkä enää kuuntele moisia pötypuheita, ja resurssieni mukaan toteuttelen pieniä ja suurempiakin haaveitani. Omin käsin, omin jaloin, omalla vastuullani ja omien taitojeni varassa.
Samalla periaatteella lähden nyt matkaan. Vietän matkalla 3 päivää Tukholmassa, ja keskellä viikkoa hurautan junalla kolmeksi päiväksi Osloon. Aion kiertää kaikki vastaantulevat museot ja nähtävyydet ja yritän päästä myös vähän luontoon liikkumaan.
Lennot olisivat olleet aika lailla yhtä halvat junamatkojen kanssa, mutta hei, 5 tuntia Ruotsin ja Norjan maalaismaisemia suoraan Tukholman ytimestä Oslon keskustaan VS matkat lentoasemille, jonottamista ja tuskailua ja sama takaisinpäin...nyt kun on kerrankin aikaa, haluan ottaa rauhassa ja minimaalisilla paineilla.

Norja on aina kiehtonut minua, ehkäpä osin siksi että jo muutaman vuoden ikäisenä rakastuin Edvard Griegin Peer Güntiin. Kas siinä yksi tekele joka ei ole 30 vuodessa menettänyt tippaakaan viehätysvoimastaan, vaan edelleen sen kuuleminen saa minut kohoamaan jonnekin pilvien yläpuolelle.
Pienoisella kateudella saattaa myös olla osansa pelissä; 80-luvun lopulla isäni hoitama hyväntekeväisyysjärjestön presidentintehtävä vei hänet useamman kerran Bergeniin ja kyllä harmitti kun en koskaan päässyt mukaan! Hän kyllä aina muisti tuoda laku- ja vattuveneitä meille tuliaisiksi, joten hiukan anteeksiantoa taisin kuitenkin tuntea. Mutta nyt on minun vuoroni nähdä ainakin pintaraapaisu siitä taiasta jota olen tähän asti vain kaukaa ihastellut!

"Shania" tarkoittaa ojibwe-intiaanien kielellä "olen matkalla". Viikon työrupeaman jälkeen tuo sana on NIIN ajankohtainen! Kas tässä eräs Shania laulelee teille leppoisan ja kauniin laulusen. Älä pelkää unelmiasi, ne ovat sinun ja olemassa sinua varten. Ihanaa kesäkuun alkua ja onnea valmistuville! =)

http://www.youtube.com/watch?v=OMciyWyugKY


keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Exposé - Linnut messuamassa


Pienen tietoliikennekatkoksen jälkeen netti pelaa jälleen. Oli kyllä jännää, kun eivät operaattorillakaan olleet perillä että tukiasemassa on vikaa. Etätuen kaveri varmasti iloitsi, kun puolentoista tunnin säädönkään jälkeen ei vehkeet pelanneet. 
Kiva sinänsä että hoitivat asiakaspalvelussa tuon asian, koska maksullisen laitetuen kautta puhelulle olis tullut hintaa lähemmäs 200 euroa...eikä siitä olis ollut niin mitään apua kuitenkaan. Jos ei oo verkkoo ni ei netti pelaa, piste. Veikkasin itse tätä vaihtoehtoa, mutta koskapa me naiset mistään mitään tiedetään... :D

Toissa viikonloppu oli jännä. Silloin oli vuotuinen PetExpo-tapahtuma Helsingin Messukeskuksessa, ja olimme tuttuun tapaan Lemmikkilinnut Kaijulin ry:n osastolla edustamassa. Tänä vuonna tosin vähän eri kalustolla kuin aiemmin; rakas Viivi-arattini nukkui pois jouluaattona, ja kultaposkiamatsonipojat Lenni ja Domino olivat ekaa kertaa duona mukana messuilla. 
Lenni oli viime syksyn Lemmikkimessuilla mukana yksin, ja kokemus lienee ollut rassukalle vähintäänkin kaamea. Kultamuru Domino jäi kotiin koska arvelin sen traumatisoituvan lopullisesti messureissusta, ja Lenni tuskin on edellisessä kodissaan kovasti reissannut saati ollut messuilla...tällä kertaa pojat olivat yhdessä mukana, ja oli ihana huomata miten ne sopeutuivat pienen kauhistelun jälkeen tilanteeseen. 
Joku voisi sanoa, että eläimille ei pidä aiheuttaa stressiä, mutta lemmikkieläimille tulee elämässään vastaan kaikenmoista josta pitää vain selvitä. Eläinlääkärireissua, lomamatkaa, hoitopaikkoja yms yms. Messut toimivat hyvänä sosiaalistamisen työkaluna, sillä siellä lintu voi oman matkahäkkinsä turvasta tutustua toisiin lintuihin ja nähdä uusia ihmisiä ja paikkoja. 

Messuamassa olivat kanssani myös ystäväni Sannan linnut. Helmiarattineiti Fedor ja arattihybridi Kalle ovat asuneet poikien seurana lintuhuoneessani jo muutaman kuukauden ajan, kun Sanna nautiskelee elämästä Costa Rican lämmössä. 
Nämä kaksi ei-kaverusta ovat jo vanhoja tekijöitä messuhommissa, mutta tällä keikalla Rinsessa Feedo ei ollut kovin kiinnostunut temppuilusta. Yleensä neiti on kuin paraskin sirkusdiiva, nyt muutaman esinetunnistuksen ja vientitehtävän lisäksi tuli vain tuittuilua...minkäs teet, kevätpörräily taisi viedä voiton. Neiti on viime viikkoina keskittynyt pesimään läppäristandini alla/kanssa.


Sannan "sunnuntaiaratti" Kalle (kuva viime syksyn messuilta)

Raivoava Rinsessa valmiina vetämään hoitotätiä turpaan. Kevätpörräily lienee syynä tämänkertaiseen oikutteluun. Mutta linnun ehdoilla mennään kuten aina, ei pakkoa.


Messuilla opin seuraavaa linnuistani: 
1) Lenni on näennäisesti kovempi jätkä noista kahdesta. Kotona se on juurikin Lenni joka isottelee ja höpöttää kuin papupata. Eipä tehnyt kumpaakaan messuilla!
Pojat olivat ensin osaston takaosassa ihmettelemässä väkijoukkoa vähän kauempaa, ja Lenni istui Dominon edessä koko ajan. Se ei kuitenkaan ottanut suojelijan roolia eikä esittänyt mitään uhkaavaa tai puolustautuvaa käytöstä, kun yhdistyksen porukka kävi poikia tervehtimässä. Toisaalta hyvä niin, mitä ilmeisimmin noilla ei ole mitään suurempia antipatioita ihmisiä vaan tilanteita kohtaan. Ja siitä päästään yli juurikin jatkamalla messuilla ja muissa tapahtumissa kulkemista. 
Lennin kohdalla antipatia on juuri nyt kyllä valloillaan, koska menen vähän väliä keskeyttämään poikien pesinnän häkin alla...siinä on ninjaliikkeet tarpeen kun väistelee lentävää torpedoa!

2) Domino luottaa minuun lujemmin kuin Lenni. Kun siirsin pojat näyttelypöydälle yleisön lähelle, Lenni oli edelleen aika kipsissä mutta Domino haki minuun kontaktia katseellaan. Se myös söi kädestäni ja reagoi kun sille juttelin. Eli se poikasena traumatisoitunut arkajalka rääpäle tietää kyllä missä mennään - en ole sille koskaan tehnyt mitään pakolla vaan koulutus on edennyt linnun ehdoilla ja luotto pelaa suuntaan ja toiseen. 
Jos noista kahdesta pitää valita se jonka käsiin laittaisin elämäni, niin Domino voittaisi kirkkaasti. Lenni on vielä raakile ja sen luotto ihmisiin on elämän alkutaipaleella kärsinyt sen verran pahasti, että menee todennäköisesti vuosia ennen kuin sitä voi kutsua luotettavaksi. 
Mind you, Lenni on ollut minulla vasta puolitoista vuotta ja sen ensimmäiset vuodet sitä on toisessa kodissa "koulutettu" pakottamalla ja väkivallalla. Ei siis tarvetta kutsua eläinsuojelupartiota paikalle - minua uudelleenkouluttamisessa neuvoo auttaa ystäväni Jonne, jonka kyvyt eläintenkouluttajana ja erityisesti ongelmalintujen käsittelijänä on jo laajalti tunnettu. 
Vielä kun jaksaisin käyttää yhtä paljon aikaa lintujen kouluttamiseen kuin em. pikku bodari (Jonnen linnun mielipide!!), niin tulosta tulis varmasti moninkertaisella vauhdilla.

Pojat kotioloissa: Lenni etualalla, Domino taustailee.

3) Yhdistyksemme ihmiset ovat todella mukavaa ja avuliasta porukkaa josta saa olla ylpeä! Olin ensimmäistä kertaa messutätinä, siis vastuussa siitä että messut toteutuvat osaltamme ja kaikki sujuu. Meillä oli kahden tätin tehotiimi, ja pakko sanoa että hommat eivät olisi onnistuneet ilman sitä toista osapuolta ja hänen reipasta Can Do-asennettaan! Siispä vielä kerran kiitokset Gunnthoralle, joka toivottavasti on seuraavienkin messujen organisoinnissa mukana. 
Ensimmäistä kertaa päädyin myös (pienen) yleisön eteen kertomaan lemmikkilinnun hankintaan liittyvistä asioista. Selvisin mielestäni hyvin, kukaan ei buuannut ja sekosin sanoissani vain kerran 4 luennon aikana! WUUHUU! 

Uusia ihmisiä oli tälläkin kertaa messuilla mukana, ja sinnepä vaan solahtivat sakin sekaan. Osastollamme oli myös julkkispapukaija Nakke, joka harmaapapukaijoille epätyypilliseen tapaan esittelee äänenlahjojaan myös yleisön läsnäollessa. 
On ollut aika lystikästä katsella sekä Naken että kaverini linnun Ukon videoiden kommentteja, joissa aina joku älypää "tietää" että puhe ja muut äänet on dubattu videoon - ihan oikeasti ne linnut puhuu, laulaa, viheltelee, matkii kännykkää-mikroaaltouunia-ovikelloa-koiraa-kissaa-mitä vaan! 

Messuilla oli mukana myös toinen lintuyhdistys, joka on julkisesti omalla foorumillaan solvannut yhdistyksemme toimintaa ja lintuja. Sen verran haluan ottaa tähän asiaan kantaa, että totean seuraavaa: terve ja oikein kohdeltu lemmikkilintu yleensä pitää jonkinasteista meteliä. Meidän lintumme kommunikoivat sekä toistensa että ihmisten - niin yleisön kuin yhdistyksen väen - kanssa, ja kyllä, meteliähän siitä tulee kun parikymmentä erilajista lintua "laulaa". Sellaista on elämä linnun kanssa.
Meidän lintumme ovat pöydällä jonka edessä on puolen metrin hajuraon turvaamiseksi köysiaita. Teemme tämän vain ja ainoastaan siksi, että emme halua lintujen pelkäävän tai stressaantuvan turhaan. Aikuiset ovat sen verran pitkiä että he muutoin helposti katselisivat lintuja suoraan yläpuolelta, se on ihan myrkkyä eläimelle joka elelee suuren osan elämästään yläilmoissa. Lapset myös saattavat työntää sormensa häkkiin, jolloin lintu saattaa reviiriään puolustaa. Ja se puolustaminen monesti tarkoittaa puremista. 
Tämä ei ole mitenkään tavatonta eikä todennäköisesti yksikään järkevä linnunomistaja sitä ihmettele. Jos koira puree, sillä on jokin todella pahasti vinossa. Jos/kun lintu puree, se vain vahvistaa jo aiemmin antamaansa viestiä. Pureminen on linnun normaalia kommunikointia, ja sitä on monenlaista. Näykkäisy tai verenvuodatusta - se on ihmisen toiminnasta kiinni kumpaa tulee.

Kaijuli ry keskittyy jakamaan oikeaa ja ajankohtaista tietoa. Korostamme asianmukaista hoitoa, oikeanlaisia oloja, pehmeää otetta ja lempeää linnunkäsittelyä. Tämän vuoksi yhdistyksemme edustajat kiertävät luennoimassa mm. eläintenhoitajaopiskelijoille lintujen käsittelystä, koulutuksesta ja hoidosta, olemme esillä eri tapahtumissa, julkaisemme oppaita, kutsumme ihmisiä koteihimme, jaamme tietoa yhdistyksen keskustelufoorumilla (jonka käyttäytyminen ja koulutus-osio on tupaten täynnä keskustelusäikeitä aiheeseen liittyen), ja lisäksi järjestämme koulutusseminaareja.

Viime viikonloppuna Kaijulin vieraana oli eräs maailman huippuosaaja positiivisen vahvistamisen saralla, eläintenkouluttaja par excellence, Barbara Heidenreich. Hänen vierailustaan löytyy lisää osoitteesta http://forum.papukaijat.net/ Samasta osoitteesta löytyy paljon muutakin mielenkiintoista uusille ja vanhoille lintuharrastajille. 
Seuraavan kerran Kaijuli ry edustaa suuremmalla parvella 8.6. Turun Ruissalossa, Kasvitieteellisen puutarhan lintupäivänä. Lisäksi suurtapahtumiin kuuluvat Turun messut sekä Helsingin Lemmikkimessut, jossa mukana taas monikymmenpäiset lennostot. Tervetuloa käymään!



Yhdistyksen erikoisuus, teltta lintujen vapaalennätystä varten

Osaston toinen puoli kauppoineen ja infotauluineen




torstai 25. huhtikuuta 2013

Laukkujen hinnoista - keskihintaisten luksusmerkkien nousu ja tuho?

Huhheijaa!

Olipa taas päivä, PurseForumin Mulberry-palsta on käynyt kuumana Mulberryn ilmoitettua tulevien sesonkiensa laukkujen hinnannostoista. Mulberryhan on ollut se turvallinen ja ajattoman tyylikäs valinta, melko hintava mutta ei kuitenkaan ylihintainen. Hinta-laatusuhde on mennyt aika hyvästi käsi kädessä.
Vuonna 2009 Mulberry kuitenkin iski kultasuoneen lanseeratessaan Alexa-mallinsa, joka nosti merkin nuorten tyylitietoisten naisten huulille ja sai myyntikäyrät nousuun raketin lailla. Turvallisista, huomaamattomista tätilaukuista tulikin yhtäkkiä trenditietoisten suurin villitys ja Mulberry tarttui totta kai tilaisuuteen. Yksikään merkin uusista designeista ei ole osoittautunut yhtä suureksi menestykseksi kuin Alexa, mutta kylläpä noitakin myydään...ainakin niin kauan kun asiakkailla on varaa niitä laukkuja ostaa.

Viime päivinä myös Louis Vuitton on ilmoittanut hilaavansa laukkujensa hintoja ylös "tehdäkseen niistä vähemmän massatavaraa ja houkutellakseen luksuskuluttajia takaisin". Sorry pojat, mutta en ihan ymmärrä miksi yritätte tappaa hyvää lypsylehmää? Vuiskan canvaslaukut ovat jo vuosia olleet niitä tavan ihmistenkin tavoitettavissa olevia luksusunelmia, nahkaiset taas ovat jo sen hintaisia että eipä niitä tällaisen duunarin kannata edes vilkaista, tulee vain paha mieli. Miksi siis tehdä Burberryt ja toivottaa kuluttajat tervemenneeksi muuanne?
Burberryhan teki muutama vuosi sitten tosi kivasti, ja ilmoitti että Burberryn lippis päässä ei enää heidän omiin putiikkeihinsa pääse sisälle. Vähän kuin Johanna Tukiainen, joka teki Lööppijulkkis-biisin ja sitten parkui lehdistölle miten kyseinen tekele häntä loukkaa. Anteeks, mutta en ihan ymmärtänyt tätä logiikkaa. o_O

Menestykseen liittyy vääjäämättä myös hintojen nostaminen. Joidenkin Mulberryn mallien hinnat ovat lähes tuplaantuneet kolmessa vuodessa. Nyt maailman kassialmojen ykkösfoorumilla moni on jo vannonut, että ei enää syystä tai toisesta osta uutta Mulberry-laukkua; ne ovat hyviä, kauniita laukkuja mutta eivät niin hyviä ja kauniita että niistä ihan klassisista perusmalleistakin pitäis maksaa toista tuhatta euroa.
Eikä tässä maailmassa kyllä miun ja monen muunkaan mielest oo ylipäätään laukkua josta kannattaa maksaa tuollaisia summia, vaikka esmerkiks Chanelin Grande Shopping Tote onkin ehkä maailman kaunein ja ihanin. Sen hinta lasketaan jo useissa tuhansissa euroissa, ja vaikka kyse onkin meikätytön Pyhästä Graalista, niin mulla tuskin ikinä tulee olemaan - miinus tilanne että voitan lotossa muutaman miltsin - niin paljon rahaa että maksan laukusta sellaisia summia. Ihan jo periaatteenkin vuoksi. Ei sillä, etteikö ne tuhansien eurojen laukut olis vallankin upeita taideteoksia! Kyllä niitä kaukaa ihailee.

Kuinka ollakaan, tänään sähköpostiini oli ilmestynyt Tiger of Swedenin mainosposti kesän uusista laukuista. Tiger on muotoilunsa suhteen aika paljolti samoilla linjoilla kuin Mulberry, ja nahan ja työn laatukin ovat mielestäni melko lähellä toisiaan. Tai no, eivät ainakaan niin kaukana toisistaan että yli 700 (tulevaisuudessa yli 800) euron hintaero vaikkapa Bayswaterin ja Meyan välillä olisi mitenkään perusteltavissa.
Onhan Bays jonkin verran jämäkämpää nahkaa, mutta minua ei haittaa että laukku on hiukan vetelämpi - ainakin oma Meya Weekenderini on pehmennyt ihkusti ja sitä voi kantaa olallakin. Vaikka koska hantaaki on hiukan liian lyhyt, näytän varmaan hiukan toispuoleiselta gorillalta kun sitä rakasta veskaani roudaan. Toisaalta Baysin kahva on ihan yhtä lyhyt...toimivuus on muutenkin näissä laukuissa oikeastaan sama.


Allekirjoittaneen rakas matkakumppani, ikää vajaa vuosi ja kilometrejä takana jo kolmatta tuhatta


Tigerin ihanainen Avignon, kaunis ja edullinen vaihtoehto mm. LV Neverfullille, Mulberryn Dorset Totelle ja monelle muulle 2-3 kertaa kalliimmalle laukulle

Sama juttu Célinen hittituotteen, Luggage Toten ja Michael Korsin Selman kanssa; laukkujen koko, ilme ja tyyli ovat lähellä toisiaan, mutta hinnat yhtä kaukana kuin Maa Plutosta. Aina on vaihtoehtoja, jotka käyvät paremmin järkeen.

Ja ettei asia olisi liian yksinkertainen, niin onpa nuita myös monta muutakin merkkiä joitten laukut ovat tavan ihmisen saavutettavissa hinnan puolesta ja haluttavia tyylinsä ansiosta. Tosca Blu (Beauty Bag on aivan ihana!), Furla, Longchamp (ei pelkkiä värikkäitä nylonlaukkuja vaan myös todella upeita nahkaveskoja), PT Design, Lumi, Parikka ja Okay's (hyvä Suomi!)...kaunis laukku on ilo silmälle ja sielulle, mutta ois ihan kiva jos lompakko ei itkis verikyyneleitä sen takia. 
Taidan siis tulevaisuudessa metsästää sitä täydellistä second hand-Balenciagaa ja unohtaa Mulberryn kokonaan; ruottalainen vetää tässä kohtaa englantilaista höplään kuusnolla. Hapansilakkaa, sanoi engelsmanni.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Kiitos kaunis, Mimmi!

Tällaista pukkaa.



Itse asiassa pukkasi jo ajat sitten, mutta en - tablet-laitteen ja Bloggerin keskinäisistä huonoista väleistä johtuen - saanut vastattua siihen. Mutta siis Kiitos ihanainen Mimmi! =) Arvostan kovasti. Jos joku jaksaa minun hölinöistäni edes minuutiksi kiinnostua, se ilahduttaa minua suunnattomasta. Blogi on tehokas tapa nähdä ajatuksensa tavallaan ulkopuolisen silmin; se myös toimii päiväkirjan korvikkeena. En ole koskaan ollut hyvä pitäytymään päiväkirjan kirjoittamisessa, mutta se on kuulemma menestyjän merkki...selittää aika paljon meikäläisen menosta! :D

Mutta nyt siis viralliseen osuuteen:
Tämän tunnustuksen tarkoitus on saada huomiota suhteellisen uusille blogeille joilla on alle 200 lukijaa. Tässä säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle.

2. Valitse 5 ihanaa blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.

3. Toivo, että ihmiset joille jätit tunnustuksen antavat sen eteenpäin.

Oma tunnustukseni lähtee seuraaville blogeille (annan sen poikkeuksellisesti vain neljälle blogille, koska muut seuraamani blogit ovat kaikki megasuosittuja ja lukijoita niillä piisaa sadoittain):
http://landeliving.blogspot.fi/ - Minnin pohdintoja, tuunailua, maalaiselämää, ruokaa ja rakkautta.
http://bagmiss-laukkufriikki.blogspot.fi/ - Kassialmojen kokoontumispaikka. Ei enää blogisarjan untuvikkoja, mutta kiehtoo aina vain.
http://private-blend.blogspot.com/ - Toinen blogi, joka ei enää paini tulokassarjassa, mutta ruokkii henkisesti tällasta kassialmaa...
http://maarit-cocostyle.blogspot.com/ - Ammattistylistin blogi, joka on täynnä kauniita asioita. Ja korkokenkiä.
Viides blogi voisikin olla Mimmin oma, jonka kautta tunnustuksen sain. http://mimminmietteet.blogspot.fi/

Ihanaista viikonloppua, nauttikaa sateen tunnusta ihollanne ja haistelkaa maan tuoksuja - kevät on täällä!

torstai 18. huhtikuuta 2013

Deep shadows and brilliant highlights - rakkaudesta ja tanssimisesta


Pikku paussin jälkeen olen palannut PC-kantaan tabletista (jälleen), joten varautukaa siihen että tekstiä tulee!





Tässä päivänä muutamana hyvät ystäväni kaunis A ja komea J saivat toisensa. Ennen häitä piti kuitenkin viettää polttareita. Juhla oli pienimuotoinen mutta lystikäs tilaisuus pienellä porukalla, juhlakalun ystäväpiiri kun on levittäytynyt pitkin maata melko tehokkaasti ja oli toivottoman hankalaa saada koko porukkaa kasaan juuri sinä päivänä kun morsiamella sattui olemaan vapaata. Rynnäköimme yllättäen nuorenparin ovesta sisään - sulhasen suosiollisella avustuksella, kiitos J - ja onnistuimme yllättämään morsion sohvan pohjalta univormussaan (kukallisissa kalsareissa, t-paidassa ja villasukissa). J livisti välittömästi paikalta, ja akkain ilta alkoi...saunotimme morsiamen taikojen (ja jauhojen ja kananmunien ja katajien ja ties minkä kauneushoitojen) kera, söimme hyvin, joimme todella hyvin ja morsio arvuutteli kuka polttariakoista oli minkäkin lahjuksen mukanaan tuonut. Ilta päättyi pikkutunneilla samassa olohuoneessa, josta emme missään vaiheessa päässeet baariin saakka!


Seuraavana päivänä matkasin taas kohti kotia todella väsyneenä mutta onnellisena. Siinä bussin ikkunasta maisemaa katsellessani huomasin miten kaunis kotimaa minulla on. Sain muutaman loistavan otoksen kirkkaasta talvimaisemasta. Ajatukset palasivat edelliseen iltaan ja siihen rakkauteen joka on Aan ja Jiin välillä saanut jo vuosia kukoistaa. En voisi olla onnellisempi heidän puolestaan. Rakkaus kuitenkin on aika oikukas juttu, eikä juuri koskaan kovin yksinkertaista. Jossain rakkaus syttyy, toisaalla se sammuu, muualla se vain muuttaa muotoaan.

Isovanhempani olivat yhdessä lähes 5 vuosikymmentä. He eivät aina olleet onnellisia eikä elämä ollut helppoa, mutta he rakastivat toisiaan - ehkä hiukan eri tavalla kumpainenkin, mutta he pitivät yhtä, jakoivat elämänsä ja kasvattivat kolme poikaa. Viimeiseen kotona viettämäänsä viikkoon saakka isoisä toi isoäidille kukkia kauppareissuiltaan. Muistan, miten aina heillä käydessäni huomasin eteisen pöydällä (yleensä Iittalan) maljakossa olevan kukkakimpun. Aika omintakeinen herrasmieshän se pappa oli. Hän tiskasi, koska päivittäin kokkaava isoäitini halusi tiskikoneen ja tarkan markan mies ei moisia kotkotuksia kuunnellut.
Isoisän en koskaan kuullut sanovan kenestäkään pahaa sanaa. Hän kyllä saattoi nauraa ihmisten hölmölle käytökselle, mutta silti - herrasmies loppuun saakka.
Eräänä päivänä töissä huomasin tanssivani maitotölkit kädessä kylmähuoneessa kun eräs lembibiisini kajahti keskusradiosta. Samalla muistin, miten isoisäkin saattoi käydä tanssimaan olohuoneessa mukavan valssin kajahtaessa telkkarista. Joskus pienenä pääsin mukaan pyörähtelemään, toisinaan hän vain itsekseen hyräili ja tanssahteli. Kaikkien edessä ja täysin vailla häpeää, ihan vain siksi koska siltä nyt sattui tuntumaan että olis kiva tanssia. Onneksi olin yksin siellä maitokaapissa, koska pieni itku siinä pääsi. Ja taas pääsi, kun tätä kirjoitan. Mies, joka on ottanut osumaa kranaatista sodassa taistellessaan nuorena poikana, adoptoinut vaimonsa aiemmasta avioliitosta syntyneen pojan, auttanut aina kun apua on tarvittu, opetti myös minut tarttumaan hetkeen ja tanssimaan silloin kun musiikki soi. Koskaan ei voi tietää, koska biisi loppuu ja uutta ei enää alakaan.

Tänä päivänäkin arvostan ja rakastan isoisääni suunnattomasti, vaikka hänestä aika jätti pari viikkoa äkillisen sairastumisen jälkeen uutenavuotena 2002. Hän oli hienoin mies jonka tunsin, kiltti ja turvallinen. Elämässäni ei ole turhan montaa sellaista ihmistä ollut.
Ahti-pappa, toivottavasti voit olla minusta edes jollain tavalla ylpeä kun sieltä pilven reunalta kurkit menoani. Minä yritän. Ihan tosissani yritän.






Vielä yksi asia, jonka Ahti-pappan sairastaessa ja menehtyessä opin: jos joku on sinulle rakas, sano ja näytä se. Suutele ja halaa, kun siltä tuntuu. Elämä voi kääntyä hetkessä valosta varjoon.



keskiviikko 23. tammikuuta 2013

My Helsinki - by the sea

Helsingistä on nopeasti tullut Minun Kaupunkini. Olen asunut suurimman osan elämääni ihanaisessa pikku Naantalissa, ja sitä pienen kylän kakaraa minusta ei ikinä saa kokonaan hukattua. Tunnen joka kujan ja sopukan, tiedän parhaat pulkkamäet ja marjapaikat, ja osaisin vaikka silmät ummessa kävellä sen kaikki kadut tietäen tismalleen missä mennään.
Helsinki taas on suuri ja uusi ja jännittävä. Kiitos ystäväni Sannan ja kymmenien yhdessäkäveltyjen kilometrien, olen alkanut saada jotain selkoa kaikkiin Helsingin piilottelemiin salaisuuksiin. Täältä löytyy vaikka mitä, kunhan vain jaksaa tonkia! 

Avoimin silmin kulkemisesta olen yrittänyt tehdä itselleni täälläkin asuessa tavan - jonkin aikaa sitten hoksasin että olen lakannut huomaamasta asioita ja se vähän hermostuttihirmustutti. Olen yleensä huomannut kaiken ja vähän päälle, mutta anonyymi suurkaupunki oli saanut minut sulkemaan silmäni asioilta.

Ensimmäinen hienovarainen muistutus asiasta tuli aurinkoisena kesäpäivänä Katajanokalla. Olin ollut siellä työhaastattelussa, ja mietin mitä iltapäivällä tekisin. Päivä oli kaunis ja lämmin, ja kerrankin minulla ei ollut muuta kuin aikaa. Siinä talojen lomassa kulkiessani haistoin jotain tuttua. Mudan, levän ja suolaveden tuoksun. Sitten näin sen - kimmeltävän meren joka leikki tuulen kanssa kevyitä vaahtopäitä pinnallaan! En muista koska olisin ilahtunut sen näkemisestä yhtä paljon. Käänsin saman tien pinkit balleriinani kohti rantaa. Pienen puiston laidalla oli isoja kiviä joita vasten aallot hajosivat pieniksi pisaroiksi ja pyörteiksi. Potkaisin kengät jalasta, kaivoin varpaat soraiseen hiekkaan ja istuin lämpimällä kivellä hetken.
Vieressäni oli korkea pensasaita, jonka toiselta puolelta alkoi Nokan satama-alue, mutta siinä kohtaa en edes kiinnostunut asiasta - siellä olis voinut olla vaikka murhanhimoisten dinosaurusten kesälaidun, evvk! Seuraavan kerran kun katsoin kelloa, aikaa oli kulunut kolme varttia. Minulle oli aivan sama vaikka olisi mennyt kolme tuntia, pitkästä aikaa tuntui siltä kuin akut olisivat latautuneet kunnolla täyteen...
Päätin vielä jatkaa itseni ilahduttamista ja lähtiessäni tallustelin puiston nurmikolla paljain varpain. Kanssaihmiset kieltämättä näyttivät olevan hieman hämillään, kun viimeisen päälle suittu naisihminen tamppaa nurmikonreunalla eestaas iso hymy naamallaan ja hiljaa hihittäen. :D

Aiemmin elämässä olen aina asunut lähellä merta, ja sen läsnäolo on ollut itsestäänselvyys. Nyt sen merkitys löytyi uudella tavalla; sitä pitää lähteä etsimään, vaikka kauempaakin kotoa, sillä mikään ei voita sitä vapauden ja arjestairtautumisen tunnetta jonka ison veden äärellä saa.
Eräs entinen ihastus oli elänyt ja mökkeillyt järven rannassa eikä hän koskaan tuntunut tajuavan miksi ihkuttelin aina (hänen mielestään) haisevaa ja sameaa merta. Miehen ollessa lomalla Espanjassa sain yhtenä aamuna tekstiviestin; "Nyt alan ymmärtää sinua ja meren ja järven eroja - olen istunut monena päivänä rannassa ja ihmetellyt aaltojen voimaa". Tuo summaa aika lailla juurikin tuon ratkaisevan eron ja syyn miksi järvi vain ei riitä. Iltauinnille lähden kyllä ihan mielelläni järven lempeisiin vesiin, mutta pääkoppa selkiää vain merellä.

Olen usein kulkenut kamera kädessä ja ikuistanut niitä juttuja, jotka ovat silmääni tai mieltäni/uteliaisuuttani/estetiikantajuani kiehtoneet, ilahduttaneet, askarruttaneet tai ruokkineet. Tässä muutama merenläheinen otos noista paikoista ja asioista.


Silta vie Hakaniemestä kohti keskustan kirkkaita valoja


Ihan puskista suoraan Tokoinlahteen


Luonnon oma valoshow


Kauppatorin kuuluisat lihikset kiinnostavat vähän varakkaampiakin...


Melkein kohdilleen mennyt panoraamakuva Suomenlinnasta käsin - Helsinki on vain hiukan vinoutunut paikka mikäli tähän otokseen on uskominen. :D


Vesikot ovat aikoinaan asustaneet Naantalissa!


Suomenlinnan kalliot ja kutsuva horisontti


Nimbocumulos, onneksi Suokin muurit olivat turvana


Tie seikkailuun aukeaa vaikka näin


Minikokoinen Myrskyluoto odottaa pygmi-Maijaa



Vankilan muurit ja jotain kaunista

lauantai 19. tammikuuta 2013

Ryhtymisen vaikeudesta

Nonni, taas aloitetaan...Blogger ei vaan toimi tablet-koneella, ja sen verran mielensäpahoittajaa minustakin löytyy, että mökötin Bloggerille piiiitkän aikaa. Siitä siis tauko. Tabletti jäi nurkkaan reilu kuukausi sitten lopullisen päivitysten aiheuttaman kiukustumisen (olenko edelleen hiukan sähikäinen/räyhähenki, eli olenko vain kuvitellut rauhoittuneeni iän myötä??) myötä ja nyt PC:llä bloggaus onnistuu taas, jei!

Bloggauksen uudelleen aloittaminen oli hiukan hankalaa, moneen kertaan sitä mietin mutta lykkäsin, mietin, lykkäsin, mietin...kunnes tuli jotain muuta joka ajoi epätoivoisiin tekoihin. Pitäis ripustaa verhot. Menin kävelylle. Pitäis ripustaa verhot. Tiskasin. Pitäis ripustaa verhot. Kävin kaupassa. Pitäis ripustaa verhot. Leikin lintujen kanssa x 10. Lopputulema: aivot ja kroppa ovat raittiin ilman ja auringonvalon kyllästämät, tiskit on tiskattu, jääkaapissa sapuskaa sekä itselle että linnuille, jotka ovat hyvin tyytyväisiä saatuaan runsaasti huomiota tänään. Ja ne verhot on edelleen ripustamatta. Olenko siis a) keksinyt mieluisampaa tekemistä, b) keksinyt mitä tahansa muuta tekemistä kuin verhojen ripustaminen? Kas siinä mietittävää filosofeille!
Verhonripustus ei ole mielipuuhiani, mutta eipä ole tiskaaminenkaan - ja silti ennemmin loiskuttelin vettä keittiön parketille (mikä ihmeen pervo muuten edes laittaa keittiöön parkettilattian?!) ja sadattelin kuivauskaapin minimaalista kokoa sen sijaan että olisin ahertanut ne parikymmentä minuuttia kädet katonrajassa ja lintuja pää täynnä. Lienee niin, että paras tapa saada aikaan on luistaa tekemisestä...verhot ehtis vielä ripustaa, mutta pitäiskö kuitenkin pikaisesti leipoa jotain huomisille vieraille..?

Aurinkoista tammikuun jatkoa kaikille, muistakaa että kylmyydestä parkumisen sijaan kannattaa iloita kirkkaanraikkaista pakkaspäivistä! Valohoito tehoaa kylmälläkin, eli veijot jalkaan ja pihalle! Pulkkamäkeen! Ladulle! Olen saanut yliannostuksen aurinkoa! Suokaa anteeksi! En voi intoilulleni mitään! Puspus!